KUUKAUDEN HIDASTUS 18.12.2019
Olen lähes aina hereillä ollessani ollut liikkeellä, menemässä eteenpäin, tekemässä jotakin, luomassa uutta, enemmän tai vähemmän tarpeellista. Toki olen myös tiedostanut ja konkreettisesti tuntenutkin sen, että iän karttuessa kuluneet nivelet alkavat muistutella olemassaolostaan. Juoksusta on tullut löntöstelyä, ojien yli ei enää noin vain hypitä, yleisesti ottaen kaikenlainen kömpelyys on tullut kuvioihin mukaan. Äidin Alzheimerin tautia seurattuani, olen usein miettinyt sen periytyvyyttä. No, netti kertoo, että vain yksi prosentti sairastaa periytyvää muotoa. Kuitenkin tautia ne muutamat vuodet nähneenä on alkanut omaan päähänsäkin suhtautumaan epäluuloisesti.
2006 kesänä mökille veneellä mennessäni katselin maiseman vihreyttä. Laitoin toisen silmäni kiinni, sitten toisen. Näkymä vasemmalla oli vihreämpi, täyteläisempi, kuin oikealla. Toden totta, kokeilua toistin usean kerran. En ollut pitkiin aikoihin käynyt silmälääkärillä. Nuukuutta vai saamattomuutta, tietämättömyyttäkin. Likinäköisyyden lisääntyessä optikko oli tutkinut E -taulullaan näön ja lasien vahvuudet. Kunnes tuon venematkan jälkeen tilasin ajan tamperelaiselle silmälääkärille. Perjantaina 8.9. 2006 lähdimme Lappeenrantaan, jonka taidemuseossa oli Ilja Repinin taidetta näytteillä. Poikkesimme Tampereella silmälääkärille. Arveli tovin tutkittuaan, että mulla on todennäköisesti glaukooma. Asia varmistui reilun viikon kuluttua tehdyissä näkökenttätutkimuksissa.
Masensihan se tietysti. Parantumaton silmäsairaus, jota ei täysin tunneta, joka voi johtaa sokeuteen. Minulla nyt vain sattui olemaan kaikki riskitekijät: ikä yli viidenkymmenen, likinäköisyys, sukurasitus sekä kohonneet silmän paineet. Ainoa mihin terveydenhoito vaikuttaa on silmän paine. Paineenalennustippoja olenkin käyttänyt jo 13 vuotta. Ne eivät kuitenkaan alenna enää paineita tarpeeksi. Kyseessä kun on ns. avokulmaglaukooma, niin tavoitetaso olisi 13, mutta viimeisen vuoden kuluessa lukemat ovat olleet 15 - 18. Kun lisäksi oikeassa silmässä tauti on jo alkanut vioittaa näköhermoa, Tays:n silmälääkärit esittivät viime kesänä, että oikeaan silmään tehtäisiin ns. paineen alennusleikkaus marras - joulukuussa. Kaikenlaisissa leikkauksissahan on omat riskinsä, niin tässäkin. Mutta minulle vakuutettiin, että ne ovat varsin pieniä hyötypuoleen verrattuna. No, 4.12. reilun tunnin kestänyt operaatio suoritettiin. Oikeaan silmään yläluomen taakse leikattiin 3,5x4,5 mm:n läppä, kuin pikkuovi, josta tehtiin reikä värikalvon läpi silmän sisälle. Tuo läppä sitten ommeltiin kiinni hiusta ohuemmalla langalla. Leikkaus ei missään vaiheessa sattunut, joku huuhteluvaihe oli lähinnä epämiellyttävä. Olin hereillä koko ajan, tosin loppupuolella olin jo torkahtaa. Viikon kuluttua tarkastuskäynnillä aukaistiin laserilla pari ommelta tuosta läpästä. Tästä neljän päivän päästä toisella tarkastuskäynnillä avattiin lisää ompeleita. Tämän kaiken tarkoitus on, että tuon läpän kautta silmän paine pääsisi laskemaan ilman paineen alennustippoja.
Leikkauksesta toipuminen kestää kuukauden. Tänä aikana ei saa saunoa, ei uida, ei nostella painavia ( maitopurkki rajana), eikä liiemmin ponnistella. Aivastaessa täytyy muistaa pitää suu auki. Antibioottitippa neljä kertaa vuorokaudessa kuukauden ajan.
Jonkinlainen pysähdyshän tästä kaikesta sitten tietenkin tuli. Vaimo alkoi hakemaan polttopuut ja lämmittämään taloa, kantamaan kauppakasseja, kolaamaan lumia. Minä puolestaan teen porkkanaraastetta, saatanpa leipoa sämpylöitä, haen pakasteesta marjoja järjestelen diakuvia ja korjaan astiat pöydältä ruoan jälkeen. Kiire, jos sitä tähänkään asti on ollut, on entistä tuntemattomampi käsite.
Johtuneekohan kasvatuksesta, elinympäristöstä vai vuosikerrasta, että tämänkaltainen "tyhjäkäynti", jota täysin terveenä olevan kohdalla helposti sanottaisiin laiskuudeksikin, tuottaa jonkinmoisen tarpeettomuuden, syntisen ( hieman huono käsite agnostikolle) tunteen. Olen toisaalta varonut käyttämättä nykyistä statustani väärin, koska pystyn tosiaan suorittamaan pieniä ja keveitä puuhia, joihin paremmankin aika kuluisi.
Tälle ajalle ominaista on se, että jokaisessa julkaistavassa kirjoituksessa ja pidetyssä puheessa tulee olla sana ilmastonmuutos. Tällään sen tähänkin. Tulenen kirjoittamaan aiheesta laajemminkin jatkossa. No, pientä näpertelyä, lillukanvarsia, aiheesta tässäkin: Olen ollut nyt pari viikkoa ajamatta autoa, matkustanut Tampereelle junalla (edellisestä kerrasta varmaankin 40 vuotta), kulkenut bussilla Tampereella, hommannut jopa arvokortin Nysseen. Sädekehä loistaa pääni yllä näistä suorituksista. Oikeasti hyvänä puolena on ollut uusien asioiden opettelu, jonka sanotaan olevan hyvää aivojumppaa. Junalippujen ostamisen opettelu, tai uuden ruokaohjeen kokeilu.
Niinhän se on vähän kaikessa, että sitten kun on jotain menettänyt tai menettämässä, sitä vasta alkaa arvostaa.
2006 kesänä mökille veneellä mennessäni katselin maiseman vihreyttä. Laitoin toisen silmäni kiinni, sitten toisen. Näkymä vasemmalla oli vihreämpi, täyteläisempi, kuin oikealla. Toden totta, kokeilua toistin usean kerran. En ollut pitkiin aikoihin käynyt silmälääkärillä. Nuukuutta vai saamattomuutta, tietämättömyyttäkin. Likinäköisyyden lisääntyessä optikko oli tutkinut E -taulullaan näön ja lasien vahvuudet. Kunnes tuon venematkan jälkeen tilasin ajan tamperelaiselle silmälääkärille. Perjantaina 8.9. 2006 lähdimme Lappeenrantaan, jonka taidemuseossa oli Ilja Repinin taidetta näytteillä. Poikkesimme Tampereella silmälääkärille. Arveli tovin tutkittuaan, että mulla on todennäköisesti glaukooma. Asia varmistui reilun viikon kuluttua tehdyissä näkökenttätutkimuksissa.
Masensihan se tietysti. Parantumaton silmäsairaus, jota ei täysin tunneta, joka voi johtaa sokeuteen. Minulla nyt vain sattui olemaan kaikki riskitekijät: ikä yli viidenkymmenen, likinäköisyys, sukurasitus sekä kohonneet silmän paineet. Ainoa mihin terveydenhoito vaikuttaa on silmän paine. Paineenalennustippoja olenkin käyttänyt jo 13 vuotta. Ne eivät kuitenkaan alenna enää paineita tarpeeksi. Kyseessä kun on ns. avokulmaglaukooma, niin tavoitetaso olisi 13, mutta viimeisen vuoden kuluessa lukemat ovat olleet 15 - 18. Kun lisäksi oikeassa silmässä tauti on jo alkanut vioittaa näköhermoa, Tays:n silmälääkärit esittivät viime kesänä, että oikeaan silmään tehtäisiin ns. paineen alennusleikkaus marras - joulukuussa. Kaikenlaisissa leikkauksissahan on omat riskinsä, niin tässäkin. Mutta minulle vakuutettiin, että ne ovat varsin pieniä hyötypuoleen verrattuna. No, 4.12. reilun tunnin kestänyt operaatio suoritettiin. Oikeaan silmään yläluomen taakse leikattiin 3,5x4,5 mm:n läppä, kuin pikkuovi, josta tehtiin reikä värikalvon läpi silmän sisälle. Tuo läppä sitten ommeltiin kiinni hiusta ohuemmalla langalla. Leikkaus ei missään vaiheessa sattunut, joku huuhteluvaihe oli lähinnä epämiellyttävä. Olin hereillä koko ajan, tosin loppupuolella olin jo torkahtaa. Viikon kuluttua tarkastuskäynnillä aukaistiin laserilla pari ommelta tuosta läpästä. Tästä neljän päivän päästä toisella tarkastuskäynnillä avattiin lisää ompeleita. Tämän kaiken tarkoitus on, että tuon läpän kautta silmän paine pääsisi laskemaan ilman paineen alennustippoja.
Leikkauksesta toipuminen kestää kuukauden. Tänä aikana ei saa saunoa, ei uida, ei nostella painavia ( maitopurkki rajana), eikä liiemmin ponnistella. Aivastaessa täytyy muistaa pitää suu auki. Antibioottitippa neljä kertaa vuorokaudessa kuukauden ajan.
Jonkinlainen pysähdyshän tästä kaikesta sitten tietenkin tuli. Vaimo alkoi hakemaan polttopuut ja lämmittämään taloa, kantamaan kauppakasseja, kolaamaan lumia. Minä puolestaan teen porkkanaraastetta, saatanpa leipoa sämpylöitä, haen pakasteesta marjoja järjestelen diakuvia ja korjaan astiat pöydältä ruoan jälkeen. Kiire, jos sitä tähänkään asti on ollut, on entistä tuntemattomampi käsite.
Johtuneekohan kasvatuksesta, elinympäristöstä vai vuosikerrasta, että tämänkaltainen "tyhjäkäynti", jota täysin terveenä olevan kohdalla helposti sanottaisiin laiskuudeksikin, tuottaa jonkinmoisen tarpeettomuuden, syntisen ( hieman huono käsite agnostikolle) tunteen. Olen toisaalta varonut käyttämättä nykyistä statustani väärin, koska pystyn tosiaan suorittamaan pieniä ja keveitä puuhia, joihin paremmankin aika kuluisi.
Tälle ajalle ominaista on se, että jokaisessa julkaistavassa kirjoituksessa ja pidetyssä puheessa tulee olla sana ilmastonmuutos. Tällään sen tähänkin. Tulenen kirjoittamaan aiheesta laajemminkin jatkossa. No, pientä näpertelyä, lillukanvarsia, aiheesta tässäkin: Olen ollut nyt pari viikkoa ajamatta autoa, matkustanut Tampereelle junalla (edellisestä kerrasta varmaankin 40 vuotta), kulkenut bussilla Tampereella, hommannut jopa arvokortin Nysseen. Sädekehä loistaa pääni yllä näistä suorituksista. Oikeasti hyvänä puolena on ollut uusien asioiden opettelu, jonka sanotaan olevan hyvää aivojumppaa. Junalippujen ostamisen opettelu, tai uuden ruokaohjeen kokeilu.
Niinhän se on vähän kaikessa, että sitten kun on jotain menettänyt tai menettämässä, sitä vasta alkaa arvostaa.
