VALKEA KUULAS    Malus domestica

Pihapuumme tutuiksi -sarja jatkuu näin kesätauon jälkeen.

Saimme sedältäni lahjaksi omenapuun taimen kymmenisen vuotta sitten. En muista enää lajiketta. Istutin sen takapihallemme pellon laitaan. Se oli kuitenkin niin pieni ja huomaamaton, että keskikesällä pellonreunan pitkiä pillikkeitä, pujoja ja muuta kasvustoa ruohonleikkurilla siistittäessä myös omenapuun pieni alku koki kovan kohtalon. Vain muutaman sentin pätkä jäi törröttämään tästä lahjastamme. Harmittelin menetystä, mennyt mikä mennyt. Historiaa ei voi muuttaa.
Seuraavana keväänä yllätys oli kuitenkin suuri, kun pätkä alkoi työntää vihreää versoa katkaisukohdan sivusta. Tiesin, että taimi oli katkennut jalonnuskohdan alapuolelta, joten puusta kehittyisi villiomenapuu. No, olisihan siinä kuitenkin keväisin kauniita kukkia ajattelin ja junttasin ruohonleikkurin pysäyttävät kepit sen kolmelle sivulle. Vuodet kuluivat, vesa kasvoi korkeutta. Kepit sai poistaa, puun alusta oli kehkeytynyt osa maisemaa.

Silloin Mäntässä asuvalla siskollani oli pihassaan Valkea kuulas, joka teki syötävän hyviä omenoita runsaasti. Myös me saimme niitä usein. Huhtikuussa 2010 sain hakea tästä puusta pieniä oksanpätkiä, joilla vartoin kolmisen metriä korkeata villipuutamme kymmenestä kohdasta. Homma tapahtui niin, että leikkasin puukolla puumme sopivasta, puolisen senttiä paksusta oksanpäästä viistosti pätkän pois. Samantein valkean kuulaan saman paksuiseen oksanpätkään, jossa oli pari silmua, yhtälainen viistous. Osat tarkasti yhteen ja muutamia kierroksia maalarinteippiä ympärille.

Vartetut oksat lehdessä kesäkuussa 2010.

Kymmenestä vartteesta lähes kaikki lähtivät kasvamaan.  Jo samana kesänä niihin tuli kukkia. Kukat olisi kuitenkin kannattanut napsia pois, samoinkuin vartteiden alapuolisia villioksia, koska ne veivät kasvuvoimaa pois niin paljon, ettei seuraavana keväänä ollut hengissä kuin viisi vartettua oksaa. 

Omenapuun nuput ja pihlajan kukat samassa puussa.

Liitin yhden valkean kuulaan oksan pätkän myös pihapihlajaamme, jossa se lähti kasvamaan, tehden myös kukan. Sekään ei seuraavana keväänä jaksanut kasvaa.

Makoisia valkeita kuulaita ja kitkeriä villiomenoita.

Tänä keväänä puolivilli omenapuumme kukkikin reilummin, kuin koskaan aiemmin. Eikä se jäänyt pelkästään kukkimiseen, myös pieniä omenan alkuja ilmaantui runsaasti. Vartettuihinkin  oksiin. Villiomenat jäivät luumun kokoisiksi, mutta valkeat kuulaat, joita oli parisenkymmentä, jatkoivat kasvamistaan. Laittelin niitä kannattaviin hentosiin oksiin langoista tukia, jotta ne eivät repeytyisi. Elokuun loppupuolella maistoin ensimmäisen kerran jalontamiseni tulosta. Myhäilin tyytyväisenä omenan maistuessa täysin samalta, kuin siskoni puusta muutama vuosi sitten otettu.
Joskus joku juttu onnistuu, joskus taas ei.