KUUKAUDEN HIDASTUS                                                                           18.12.2019

Olen lähes aina hereillä ollessani ollut liikkeellä, menemässä eteenpäin, tekemässä jotakin, luomassa uutta, enemmän tai vähemmän tarpeellista. Toki olen myös tiedostanut ja konkreettisesti tuntenutkin sen, että iän karttuessa kuluneet nivelet alkavat muistutella olemassaolostaan. Juoksusta on tullut löntöstelyä, ojien yli ei enää noin vain hypitä, yleisesti ottaen kaikenlainen kömpelyys on tullut kuvioihin mukaan. Äidin Alzheimerin tautia seurattuani, olen usein miettinyt sen periytyvyyttä. No, netti kertoo, että vain yksi prosentti sairastaa periytyvää muotoa. Kuitenkin tautia ne muutamat vuodet nähneenä on alkanut omaan päähänsäkin suhtautumaan epäluuloisesti.

2006 kesänä mökille veneellä mennessäni katselin maiseman vihreyttä. Laitoin toisen silmäni kiinni, sitten toisen. Näkymä vasemmalla oli vihreämpi, täyteläisempi, kuin oikealla. Toden totta, kokeilua toistin usean kerran. En ollut pitkiin aikoihin käynyt silmälääkärillä. Nuukuutta vai saamattomuutta, tietämättömyyttäkin. Likinäköisyyden lisääntyessä optikko oli tutkinut E -taulullaan näön ja lasien vahvuudet. Kunnes tuon venematkan jälkeen tilasin ajan tamperelaiselle silmälääkärille. Perjantaina 8.9. 2006 lähdimme Lappeenrantaan, jonka taidemuseossa oli Ilja Repinin taidetta näytteillä. Poikkesimme Tampereella silmälääkärille. Arveli tovin tutkittuaan, että mulla on todennäköisesti glaukooma. Asia varmistui reilun viikon kuluttua tehdyissä näkökenttätutkimuksissa.
Masensihan se tietysti. Parantumaton silmäsairaus, jota ei täysin tunneta, joka voi johtaa sokeuteen. Minulla nyt vain sattui olemaan kaikki riskitekijät: ikä yli viidenkymmenen, likinäköisyys, sukurasitus sekä kohonneet silmän paineet. Ainoa mihin terveydenhoito vaikuttaa on silmän paine. Paineenalennustippoja olenkin käyttänyt jo 13 vuotta. Ne eivät kuitenkaan alenna enää paineita tarpeeksi. Kyseessä kun on ns. avokulmaglaukooma, niin tavoitetaso olisi 13, mutta viimeisen vuoden kuluessa lukemat ovat olleet 15 - 18. Kun lisäksi oikeassa silmässä tauti on jo alkanut vioittaa näköhermoa, Tays:n silmälääkärit esittivät viime kesänä, että oikeaan silmään tehtäisiin ns. paineen alennusleikkaus marras - joulukuussa. Kaikenlaisissa leikkauksissahan on omat riskinsä, niin tässäkin. Mutta minulle vakuutettiin, että ne ovat varsin pieniä hyötypuoleen verrattuna. No, 4.12. reilun tunnin kestänyt operaatio suoritettiin. Oikeaan silmään yläluomen taakse leikattiin 3,5x4,5 mm:n läppä, kuin pikkuovi, josta tehtiin reikä värikalvon läpi silmän sisälle. Tuo läppä sitten ommeltiin kiinni hiusta ohuemmalla langalla. Leikkaus ei missään vaiheessa sattunut, joku huuhteluvaihe oli lähinnä epämiellyttävä. Olin hereillä koko ajan, tosin loppupuolella olin jo torkahtaa. Viikon kuluttua tarkastuskäynnillä aukaistiin laserilla pari ommelta tuosta läpästä. Tästä neljän päivän päästä toisella tarkastuskäynnillä avattiin lisää ompeleita. Tämän kaiken tarkoitus on, että tuon läpän kautta silmän paine pääsisi laskemaan ilman paineen alennustippoja.
Leikkauksesta toipuminen kestää kuukauden. Tänä aikana ei saa saunoa, ei uida, ei nostella painavia  ( maitopurkki rajana), eikä liiemmin ponnistella. Aivastaessa täytyy muistaa pitää suu auki. Antibioottitippa neljä kertaa vuorokaudessa kuukauden ajan.

Jonkinlainen pysähdyshän tästä kaikesta sitten tietenkin tuli. Vaimo alkoi hakemaan polttopuut ja lämmittämään taloa, kantamaan kauppakasseja, kolaamaan lumia. Minä puolestaan teen porkkanaraastetta, saatanpa leipoa sämpylöitä, haen pakasteesta marjoja järjestelen diakuvia ja korjaan astiat pöydältä ruoan jälkeen. Kiire, jos sitä tähänkään asti on ollut, on entistä tuntemattomampi käsite.
Johtuneekohan kasvatuksesta, elinympäristöstä vai vuosikerrasta, että tämänkaltainen "tyhjäkäynti", jota täysin terveenä olevan kohdalla helposti sanottaisiin laiskuudeksikin, tuottaa jonkinmoisen tarpeettomuuden, syntisen ( hieman huono käsite agnostikolle) tunteen. Olen toisaalta varonut käyttämättä nykyistä statustani väärin, koska pystyn tosiaan suorittamaan pieniä ja keveitä puuhia, joihin paremmankin aika kuluisi.
Tälle ajalle ominaista on se, että jokaisessa julkaistavassa kirjoituksessa ja pidetyssä puheessa tulee olla sana ilmastonmuutos. Tällään sen tähänkin. Tulenen kirjoittamaan aiheesta laajemminkin jatkossa. No, pientä näpertelyä, lillukanvarsia, aiheesta tässäkin: Olen ollut nyt pari viikkoa ajamatta autoa, matkustanut Tampereelle junalla (edellisestä kerrasta varmaankin 40 vuotta), kulkenut bussilla Tampereella, hommannut jopa arvokortin Nysseen. Sädekehä loistaa pääni yllä näistä suorituksista. Oikeasti hyvänä puolena on ollut uusien asioiden opettelu, jonka sanotaan olevan hyvää aivojumppaa. Junalippujen ostamisen opettelu, tai uuden ruokaohjeen kokeilu.

Niinhän se on vähän kaikessa, että sitten kun on jotain menettänyt tai menettämässä, sitä vasta alkaa arvostaa.

PPT 1
 
Kuten me kaikki hyvin tiedämme, autolla ajaminen on viime aikoina kallistunut käsittämättömän paljon. Syistä kaksi tärkeintä ovat öljyntuotannon asteittainen hiipuminen, sekä yhä enemmän verovaroja nielevä virkamieskaartimme suureneminen. Näin ollen olin lähes pakotettu hakemaan ratkaisua tähän monia kiusaavaan ongelmaan.
 Vastaus löytyikin suhteellisen helposti, vilkaisu ympäröivään maisemaan sai lampun syttymään: Puu, sitähän on lähes kaikkialla, muutamien kaupunkien keskustoja lukuunottamatta. Jo ammoisista ajoista lähtien täällä arktisen karuissa oloissa puusta on osattu tehdä ns. tikkuviinaa, pettuleivän nestemäistä jatkumoa, tuotemerkiltään Pöytäviina. Allekirjoittanutkin on vuosikymmeniä sitten niukkoina opiskeluaikoina joutunut turvautumaan kyseiseen tuotteeseen. Tältä pohjalta kehittelin Pikku Polttoainetehtaan (PPT 1), jonka avulla muutamana iltapuhteena voi näppärästi valmistaa kahden auton menovedet viikon ajoja varten. Korkealaatuisten tiivisteiden ansiosta toiminnassa oleva  laite on lähes hajuton. Tämän ja kompaktin rakenteen ansiosta PPT 1:n voi sijoittaa vaikkapa pesuhuoneeseen, tai jopa 1,4 x 1,8m:n vessaan.
Laitteiston toimintaperiaate selviää tekniikkaa ymmärtämättömällekin lukijalle helposti alla olevasta kuvasta.
Koneen "sielu" on haponkestävästä teräksestä (AISI 316) valmistettu kartiopohjainen, lieriömäinen astia, [1.] halkaisijaltaan 380 mm. Astia täytetään joko yhdellä, tai useammalla
kuusesta katkaistulla pölkyllä, pituudeltaan 450 mm.
Jos haluaa tietää puusta saatavan polttoainemäärän, niin sen voi laskea kaavalla: π · r² x h /10,  jossa r = pölkyn säde (dm) ja h= pölkyn korkeus (dm). Vastaus on valmiiksi litroina.

 Tämän jälkeen astiaan kaadetaan1,5 dl kehittämääni puunhajoituskemikaalia JR52. Astian kannen [2.] kiinnityskorvakkeet [3.] asetetaan ulokkeiden [4.] kohdalle ja kierretään käsipyörästä [5.] kunnes kansi on tukevasti paikoillaan.

Astian sivussa on polkupyörän neulanenttiili [6.] josta lähtevä kumiletku [7.] johtaa painemittarilla varustettuun käsipumppuun [8.]
Astiaan pumpataan neljän baarin paine, joka yhdessä JR52:n kanssa hajottaa puun nopeasti, noin 35 minuutissa. Tänä aikana voi esimerkiksi katsoa kyseisen päivän Salatut elämät.
Astian alla oleva kiertopumppu [9.] siirtää perusnesteen primäärisuodattimen [10.] kautta vedeneroittimelle [11.], jonka yhteydessä on käytetyn hajoituskemikaalin JR52 erotin [12.]. Puhdistettu ja suodatettu neste nousee sitten ylös aktiivihiilisuotimelle [13.]. Tämä läpi käytyään aine onkin jo puhdasta C2H5OH, joka laskeutuu kokooja-astiaan [14.]. Tässä yhteydessä on muistettava lisätä etanoliin viranomaisten vaatima denaturoimisaine. Hanan [15.] aukaisemalla voikin sitten suosikkisarjan katsomisen jälkeen laskea polttoaineen vaikkapa Jerrykannuun [16.] ja liruttaa siitä auton tankkiin.
Koska ainoastaan kiertopumppu vaatii toimiakseen sähköä, jonka tarvittaessa saa auton tupakansytytinpistokkeesta, voi laitteiston ottaa pisemmälle matkalle mukaan vaikkapa peräkärryyn. Polttoaineen loputtua sitten vain pokasaha esiin, pölkynpätkät pönttöön ja kohta taas matka jatkuu.
Mömmö, joka jää prosessista jäljelle, voidaan puristaa polttokelpoisiksi briketeiksi. Briketöintilaitteen kehittely on vielä hieman kesken, joten mömmö on toistaiseksi sijoitettava sopivaan välivarastointiastiaan.

Tämän ainutlaatuisen PPT 1:n ensi esittely on 1.4.2013 klo11.30 osoitteessa Keuruuntie 476, 35700 Vilppula. Samassa tilaisuudessa viidelle nopeimmalle PPT 1 erikoishintaan 1999 € (sis. alv.24 %).

Teetarjoilu

                                            TATTARI 2 
                                            jatko-osa 15.6.2012 kirjoitetulle tattari 1:lle.

Ei aina käy niin, kuin haaveillaan, lauloi Carola 1967 Bond kappaleen suomennoksessa.

Olin keväällä varsin tyytyväinen itseeni, kun muutaman päivän työn tuloksena sain pellot kynnetyiksi. Ensimmäisinä keväällä kasvuun lähteneet leskenlehdet, voikukat, niittyleinikit, sekä juolavehnät peittyivät mullan alle auran siipien kääntäminä. Pellolle oli tehty jotain.
Selän kuluneita nikamia koetelleen kynnöksen äestämisen jälkeen maa oli tasainen, yläosa väriltään hiekan ruskea, alempana mullan musta.
Kylvökone traktorin perässä oli kuin suuri harava, joka viimeisteli pihasta avautuvan näkymän, jossa silmä lepäsi.
Siihen ne visuaaliset nautinnot sitten loppuivatkin. Kesäkuu oli koleaa, sataa tihuutteli vähän väliä.
 Nousivathan ne tattarin taimetkin viikon, puolentoista kuluttua. Jäivät kuitenkin hitaasti juromaan, olisivat kaivanneet lämpimämpiä ilmoja. Sitävastoin koleus ei tuntunut haittaavan juolavehnää, niittyleinikkiä, pelto-orvokkia, valvattia, ohdakkeita sekä kymmeniä muita valoa kohti kurottuvia kasvikunnan edustajia. Heinäkuun lämpiminä päivinä nämä jo etumatkan saavuttaneet lajikkeet suorastaan räjähtivät huimaan loppukiriin peittäen lopullisesti perässä sinnitelleet tattarit. Haaveet siemenistä kukkuroillaan pullottavista peräkärryistä syksyisenä, aurinkoisena puintipäivänä alkoivat hiipua. Peli oli menetetty. 

Kukkivathan ne tattaritkin elokuun alussa, tosin matalina. Yli puoli metriä korkeammalle olivat keltaiset kukkansa avanneet peltovalvatit, nuo rikkakasveista lähes kirotuimmat. Juolavehnän kanssa kärkipaikoista kisailevat.

Kasvuston puiminen olisi ollut aivan järjetöntä, en viitsinyt tuhlata moottoripolttoöljyä edes pellon niittämiseen. Kävin sääntöjen mukaisesti ilmoittamassa maataloustoimistoon tapahtuneen satovahingon. Tattarin kohdalla  vahingosta ei saa mitään korvauksia, toisin kuin muilla viljakasveilla. Maanviljely on tältä osin onnenkauppaa, sananmukaisesti.
Maapallo jatkoi kierrostaan, syksy muuttui talveksi, lumi peitti tasapuolisesti kaikki maasta nokkansa nostaneet. Jotkut vahvavartisimmista jäivät talven törröttäjiksi. Kauniita nekin tavallaan.

Ei aina voi onnistua. Ja jos voisikin, niin tylsäähän se olisi.

  PICEA ABIES

Syksylle kerääntyi yllättäen sen verran paljon puuhaa, ettei sanoja ruudulle enää päivän päätteeksi löytynyt. Morgen, morgen, nur nicht heute, sagen alle faulen Leute. Yksi niistä muutamasta sanonnasta , joka jäi mieleen oppikoulun saksan tunneilta. Huomenna, huomenna, vaan ei tänään, sanovat laiskat ihmiset. Jotain sinnepäin tökkösuomennettuna.
No, ehkei siinä sitä laiskuuttakaan ollut, kuuskymppisenä saa jo lasketella  välillä alamäkiä, ei aina tarvitse täysillä polkea.

Olen viime viikkoina muiden tekemisieni ohella käynyt hoitamassa kuntoani metsässä. Kaksi, kolme tuntia päivässä. Olosuhteet ovat olleet tuohon toimintaan melko mukavat. Metsän pohja ehti sen verran jäätyä ennen lumen tuloa, ettei ole tarvinnut rypeä traktorin kanssa. Saappaan varren mitallinen lunta on antanut sopivan vastuksen liikkumiselle. Pari kuusta, hontelo mänty, tai kuivumaan alkanut koivu on ollut tuo rupeaman saalis keskimäärin.  Metsässä tehtynä ja kotiin pellon reunaan pätkinä palatessa tuotuna.

Jokaisesta kaatamastani kuusesta toivoin saavani käpyisän, vahvaoksaisen latvan jouluksi olohuoneen nurkkaan. Mutta niin vain jokainen suuri puu maahan rojahtaessaan ravisti pakkassäässä käpynsä ja suuren osan neulasistaankin pitkin hankea ja mättäitä. Ajatus latvakuusesta joulupuuna piti unohtaa.

Joulukuusi pitäisi katsoa jo syksyllä, ennen lumien tuloa, laittaa värikäs merkkausnauha oksaan liehumaan. Jos nimittäin haluaisi päästä helpolla. Mutta monet ovat olleet ne joulunaluspäivät, kun paksussa hangessa on rämmitty, lumisia puita potkiskeltu, joku kaadettu, kuitenkin hylätty, kunnes viimein sopiva löydetty.

Olin tämänvuotiset ehdokkaat silmäillyt ajoissa. Mehiläispesien läheltä, metsän reunasta. Kävin Marin ja Artun kanssa aaton aattona niistä valitsemassa parhaan, jonka toimme verstaan eteiseen ja laitoimme tyvestään vesiämpäriin yöksi.

Aattona aamupäivällä ennen Turun tuomiokirkon kahdentoista lyöntejä ja joulurauhan julistusta toimme sen, vai pitäisikö uusien käytäntöjen mukaisesti sanoa, Hänet, sisälle. Olohuoneen nurkkaan, jossa kaikki  25 edeltäjäänsäkin ovat metsän edustajina joulua olleet juhlistamassa.
Vaimo oli laittanut lattian suojaksi muovin ja kuusen alusmaton, hakenut yläkomerosta koristeet, sekä kynttilät. Pian oli puu puettu juhla-asuun, jalka täytetty vedellä ja kynttilät valaisemassa huonetta.
 

                                                  

VALKEA KUULAS    Malus domestica

Pihapuumme tutuiksi -sarja jatkuu näin kesätauon jälkeen.

Saimme sedältäni lahjaksi omenapuun taimen kymmenisen vuotta sitten. En muista enää lajiketta. Istutin sen takapihallemme pellon laitaan. Se oli kuitenkin niin pieni ja huomaamaton, että keskikesällä pellonreunan pitkiä pillikkeitä, pujoja ja muuta kasvustoa ruohonleikkurilla siistittäessä myös omenapuun pieni alku koki kovan kohtalon. Vain muutaman sentin pätkä jäi törröttämään tästä lahjastamme. Harmittelin menetystä, mennyt mikä mennyt. Historiaa ei voi muuttaa.
Seuraavana keväänä yllätys oli kuitenkin suuri, kun pätkä alkoi työntää vihreää versoa katkaisukohdan sivusta. Tiesin, että taimi oli katkennut jalonnuskohdan alapuolelta, joten puusta kehittyisi villiomenapuu. No, olisihan siinä kuitenkin keväisin kauniita kukkia ajattelin ja junttasin ruohonleikkurin pysäyttävät kepit sen kolmelle sivulle. Vuodet kuluivat, vesa kasvoi korkeutta. Kepit sai poistaa, puun alusta oli kehkeytynyt osa maisemaa.

Silloin Mäntässä asuvalla siskollani oli pihassaan Valkea kuulas, joka teki syötävän hyviä omenoita runsaasti. Myös me saimme niitä usein. Huhtikuussa 2010 sain hakea tästä puusta pieniä oksanpätkiä, joilla vartoin kolmisen metriä korkeata villipuutamme kymmenestä kohdasta. Homma tapahtui niin, että leikkasin puukolla puumme sopivasta, puolisen senttiä paksusta oksanpäästä viistosti pätkän pois. Samantein valkean kuulaan saman paksuiseen oksanpätkään, jossa oli pari silmua, yhtälainen viistous. Osat tarkasti yhteen ja muutamia kierroksia maalarinteippiä ympärille.

Vartetut oksat lehdessä kesäkuussa 2010.

Kymmenestä vartteesta lähes kaikki lähtivät kasvamaan.  Jo samana kesänä niihin tuli kukkia. Kukat olisi kuitenkin kannattanut napsia pois, samoinkuin vartteiden alapuolisia villioksia, koska ne veivät kasvuvoimaa pois niin paljon, ettei seuraavana keväänä ollut hengissä kuin viisi vartettua oksaa. 

Omenapuun nuput ja pihlajan kukat samassa puussa.

Liitin yhden valkean kuulaan oksan pätkän myös pihapihlajaamme, jossa se lähti kasvamaan, tehden myös kukan. Sekään ei seuraavana keväänä jaksanut kasvaa.

Makoisia valkeita kuulaita ja kitkeriä villiomenoita.

Tänä keväänä puolivilli omenapuumme kukkikin reilummin, kuin koskaan aiemmin. Eikä se jäänyt pelkästään kukkimiseen, myös pieniä omenan alkuja ilmaantui runsaasti. Vartettuihinkin  oksiin. Villiomenat jäivät luumun kokoisiksi, mutta valkeat kuulaat, joita oli parisenkymmentä, jatkoivat kasvamistaan. Laittelin niitä kannattaviin hentosiin oksiin langoista tukia, jotta ne eivät repeytyisi. Elokuun loppupuolella maistoin ensimmäisen kerran jalontamiseni tulosta. Myhäilin tyytyväisenä omenan maistuessa täysin samalta, kuin siskoni puusta muutama vuosi sitten otettu.
Joskus joku juttu onnistuu, joskus taas ei.

LONTOO 17 -20.8.

Sain jättää autoni tätini pihaan Pirkkalaan. Pakurikääpäteen ja hyvistä tarjoiluista nauttimisen jälkeen Päivi vei meidät veljekset lentoasemalle. Tampere -Pirkkala on mukava pienuudessaan. Ei tarvitse kävellä satoja metrejä oikealle portille päästäkseen.
Strategiani toimi jälleen kerran mainiosti. Takaportaista koneeseen ja paikat heti taaimmaisesta penkkirivistä. Siinä missä useimmat seisoskelevat koneen keskivaiheilla odotellen laukkujansa laittavien asettumista paikoilleen, me istuskelemme jo kaikessa rauhassa. Kahden ja puolen tunnin lento oli pian ohi. Ekoina ulos. Säätiedot pitivät paikkansa, Lontoon lämpötila, joka tulvahti vastaan oven auettua, oli lähes kolmekymmentä. Suunnistimme muiden mukana Stanstedin asemalta ulos, tai oikeammin alas, sillä Stansted Express juna lähti lentoaseman alta.
Seppo oli varannut liput jo aiemmin, lunasti ne luottokortillaan automaatista. Kolmen vartin matka sujui maisemia ja matkustajia katsellen.

Olimme Liverpool Street - asemalla noin puoli neljältä iltapäivällä. Nappasimme Lontoon kartat infosta ja etsimme metron lippujen myyntipaikan. Seppo osti päivän liput. Perjantaita oli vielä niin paljon jäljellä, että kulkisimme todennäköisesti muutaman pätkän julkisilla hotellilla käynnin jälkeen. Katselin tovin ihmisten kulkua metron porttien kautta, ennenkuin sujautin
lippuni lukulaitteeseen, nappasin sen laitteesta ulos tultuaan ja kuljin portin läpi, sitten liukuportaita alas ja junaan.

King's Crossin asemalta ylös kadulle ja parin minuutin kartan kääntelyn jälkeen saimme suunnat selviksi. Hotelli oli lähellä, saimme avaimen ja tutustuimme majapaikkaamme. Farkut vaihtuivat samantein sortseihin, oikaisimme hetkeksi sänkyihimme. Oltiin perillä.
Huoneen ikkunassa oli pystysuuntaan liukuvat lasit, emmekä saaneet ylempää kiinni. Kävin selvittämässä asian respan naiselle ja kohta tuli huoltomies, joka kävi laittamassa lasin kiinni ulkopuolelta. Katsoimme vähäisen omaisuutemme olevan tämän jälkeen turvassa, lähdimme ulos. Olimme helteen ja matkan rasitusten jälkeen nääntymäisillämme janoon, joten emme olleet kovin nirsoja etsiessämme ensimmäistä pubia. Eikä siihen kauaa aikaa hukattu. Täytyy sanoa, että ensimmäinen olut maistui mainiolta. Saatuamme näin nestetasapainot paremmalle tolalle, jatkoimme kävelyä, nyt ruokapaikkoja pälyillen. Muutamien menujen tutkimisen jälkeen istuuduimme intialaiseen paikkaan ja saimme vatsamme täyteen.Päätimme siinä syödessämme aloittaa nähtävyydet sirkuksesta. 
Läheiseltä Russell Squaren asemalta pääsimme muutamassa minuutissa maan alla Piccadilly Circuksen luo. Paikka on oikeastaan vain katujen risteys, jonka keskellä on suihkulähde patsaineen, mutta näytti se kovasti kiinnostavan meidän lisäksi myös monia muita. Aukion reunalla loistivat suuret mainostaulut, sekä videonäytöt. Istuskelimme tovin suihkulähteen reunakivillä, imimme sisäämme näkymiä. Muiden turistien tavoin myös meidän kameroidemme sisuksiin tallentuivat nämä näkymät.
Ilma oli leppoinen, kävelimme Trafalgar Squarille, jota hallitsi keskellä olevan korkean pylvään päällä oleva Nelsonin patsas. Aukion pohjoislaidan täytti taidemuseon, National Galleryn, suuri rakennus. Vastakkaisessa suunnassa kadun päässä tutunnäköinen kellotorni, Big Ben, joka nyttemmin on nimetty Elisabetin torniksi. Minulle kuitenkin Big Ben, sanokoot niminikkarit mitä tahtovat. Koska olimme turisteja, käyttäydyimme kuten turistit ja kiipesimme kookkaiden kivileijonien vartioman Nelsonin patsaan jalustan graniittilohkareille istuskelemaan. Aukiota sivuavalla kadulla punaiset kaksikerrosbussit, taksit ja muu liikenne soljuivat omaan tahtiinsa.
Päivä oli kääntymässä illaksi, kävelimme vielä kohtuumatkan päässä olevalle Waterloon sillalle, katselimme hämärtyvää Thames joen maisemaa, etsimme lähimmän bussipysäkin ja matkasimme yläkerrassa hotellin lähelle. Iltapala oluen kera läheisessä pikaruokalassa, jonka jälkeen hotelliin, suihkuun ja unten maille.
Yö oli kuuma, puoliavoimesta ikkunasta ulkoa kantautuvat äänet outoja, uni monessa pätkässä.
Kaiken lisäksi seinällä Sepon punkan alla oleva patteri oli täysillä. Ei saatu kiinni, kun venttiilissä oli pelkkä kara, olisi vaatinut pihtejä. Huoltomies kävi aamulla sulkemassa sen.
Aamupala oli juuri sellainen, kuin olin sen Lontoossa kuvitellut olevankin: Kaksi paahtoleipää, paistettuja munia, pekonia, nakkeja, papuja, munakasta ja tomaattijotain. Mehua ja  teetä tottakai. Kunnon aamutankkauksen jälkeen otimme kameramme mukaan, suuntasimme King's Crossin asemalle ja ostimme taas päiväliput. Aurinkoinen, selkeä taivas ennakoi helteistä päivää. Meillehän se sopi. Ei muuta kun maan alle ja metrolla Colindaleen. Keskikaupungilla liikkuessamme olimme jo tottuneet seisomaan matkamme vaunujen ollessa täysiä, mutta mennessämme kauemmaksi pääsimme jo istumaan. Loppuosan matkasta tilaa radalle löytyi jo maan pinnaltakin. RAF:n lentokonemuseo, joka oli koko matkamme syy, sijaitsi reilun kilsan kävelymatkan päässä asemalta. Vaikka päivä ei ollutkaan vielä puolessa, katsoimme voivamme poiketa säännöstä ja kävimme ostamassa olutpurkit paikallisesta kaupasta. Avatessamme niitä lentokonemuseon pihalla olevan pöydän ääressä Seppo manasi. Oli erehtynyt ostamaan omenaolutta. Toki annoin hänen huuhdella suunsa lopuksi kunnon ohrasta perinteisillä menetelmillä valmistetulla aineella. Ajoituksemme oli tarkka, pääsimme ensimmäisten joukossa sisälle ovien avauduttua kymmeneltä. Kuningaskunta on vauras ja suuripiirteinen, eikä harrasta sellaisia pikkumaisuuksia, kuten museoiden pääsymaksut. Seikka, jota minä ainakin arvostan.
Aloitimme ilmailun alkuajoista. Koska museo esitteli Kuninkaallisten ilmavoimien lentolaitteita, lähes kaikki koneet oli varustettu jonkinlaisilla tappovehkeillä. Olivat ne sitten pommeja, konekivääreitä tai tykkejä. Myös ne ensimmäisen maailmansodan aikaiset koneet, jotka sijaitsivat ensimmäisessä hallissa. Kaksitasoja, puurunkoisia, kangaspäällysteisillä siivillä varustettuja. Vaijereilla jäykiksi viritettyjä. Olipa yksi kolmitasokin,  Sopwith Triplane. Nykysilmin huvittavan näköisiä. Yhtä kaikki, aikansa huipputuotteita, joilla oli sama tehtävä, kuin tämän päivän vastaavilla: eliminoida vastapuolen väkeä ja tavaroita. Koneissa oli pääasiassa ilmajäähdytteiset tähtimoottorit.
Seuraavassa hangaarissa koneet olivat uudempia ja suurempia. Osa lattialla, osa hallin ilmatilassa roikkumassa. Tunnistimme niitä kilpaa, olimmehan molemmat tehneet ja maalailleet Airfixin ja Revellin muovisia pienoismalleja aikana, jolloin maailman pahuudesta ei vielä ollut muodostunut niin selvää kuvaa, kuin mitä se tänä päivänä on. Rauhan miehinä puolustimmekin itsellemme tätä sotakoneiden rakenteiden ihailua nimenomaan tällä historiaamme liittyvällä seikalla. 
 Mustang, Mosquito, Gloster Meteor ja monia muita tutunnäköisiä koneita oli näytillä. Uusimpia olivat pystysuoraan nouseva suihkari Harrier ja nykyistä häivetekniikkaa edustava F-35 Lightning 2.
Lepuutimme välillä jalkojamme ja istahdimme seinän vieressä olevalle, siiven muotoiselle penkille. Tämän hallin toinen pitkä seinä oli täynnään ilmailun historiaan liittyviä valokuvia.
Emme jääneet niitä sen tarkemmin tutkimaan, vaan suuntasimme katettua käytävää pitkin seuraavaan halliin, joka oli todella suuri. Hämärässä valaistuksessa kamera vaati lähes aina jonkunmoista tukea, Seppo oli tämän oivaltanut ja ottanut mukaansa pienen kolmijalan, saaden kuvistaan näin huomattavasti terävämpiä, kuin minä omallani.
Tutkimme aluksi suurta merestä nostettua pommikoneen raatoa, siirryimme sitten suuren deltasiipisen Avro Vulcanin alle, jonka pommiruumassa pyöri video koneen lentoon lähdöstä. 

Sopivasti lentokoneiden sivussa oli kahvila. Joimme teen ja kahvin Spitfiren, ehkä tunnetuimman englantilaisen toisen maailmansodan aikaisen hävittäjäkoneen vieressä. Tämän pienen tauon jälkeen katselimme suuria pommikoneita, Lancasteria ja "Lentävää linnoitusta", Boeing B-17:ää. Koneita riitti. Puuseppänä minua viehätti erään lentoveneen puusta taitavasti rakennettu runko. Sepon kamera sanoi sopimuksen irti. Otin vielä joitain kuvia omallani.
Viimeisenä kohteena oli Battle of Britain -halli, jossa oli mm. saksalaisten Stuka ja valtava lentovene, Sunderland. Kävimme tutkimassa tätä laitosta myös sisältäpäin, kun  siihen oli mahdollisuus. Kuvautimme itsemme omatoimisesti Westland Lysanderin vieressä.
Museoissa on yleensä lopuksi myymälä, joka on täynnä museon aihepiiriin liittyvää krääsää. Niin tässäkin. Lentäjätakkeja, julisteita, kyniä, leluja ym. Ostimme muutamat kortit. Reilun neljän tunnin kiertelyn tuloksena oli sen sortin lentokoneähky, että jätimme viimeisen kahvilan valikoimat tutkimatta ja suuntasimme suoraan metroasemalle. Tai melkein, ostimme kyläkaupasta jäätelöt. 
Sepon ehdotuksesta jäimme pois Camden Townissa. Siellähän oli kadut täynnä porukkaa. Kävelimme Regent's Canalille, kaivoimme taskuistamme kaupan kohdalla kolikoita ja hankimme kylmät juotavat. Kanaalin sululta haimme mukavat istuipaikat ja tyhjensimme alumiinipakkauksemme. Pitkä turistivene lipui levästä vihreää vettä pitkin sulkuun, kippari hoiti tottuneesti sulutuksen, kyytiläisten kallistellessa kuoharilasejaan. Väkeä oli kanaalin varrella paljon, varsinkin pikaruokaa myyvien kojujen lähettyvillä. Mekin ostimme neljällä punnalla thai-kojusta tuhdit annokset, jotka söimme skootterituoleilla istuen.
Camden Townissa riitti rihkamakojuja. Pitihän sieltä yksi T-paita ja kuningatarmuki ostaa.
Muutaman pysäkin välin jälkeen olimme taas kerran King's Crossilla. Kävimme hotellissa suihkussa, suunníttelimme iltapäivän loppupuolen ohjelmaa samalla kun lepuutimme jalkojamme. 
Puolen tunnin kuluttua olimme taas virkeinä Tubessa keltaisella linjalla. Tower Hillissä ylös. Linnoitus vaikutti liian suurelta meidän tiiviistahtiseen tutkimusmatkaamme, joten ohitimme sen ja suuntasimme suoraan kohti kahden tornin Towerin siltaa. Ylhäällä tornien välissä roikkuivat vielä äskettäin päättyneiden olympialaisten muistona viisi eriväristä rengasta.

Potters Fields puiston vieressä hengähdimme parin pintin verran, ennenkuin suuntasimme puiston läpiThamesin rantaan. Kuljimme City Hallin, mehiläispesäksikin kutsutun, ohitse. Museotaistelulaivan sivuitse. Ilta alkoi jo hämärtää ja voimamme hiipumaan, joten katsoimme lähimmän aseman ja nuokuimme lähes muiden mukana King's Crossille. Seppo halusi näyttää vielä viereisen suuren rautatieaseman, St. Pancrasin, jonka avaraa hallia tutkimme vartin verran. Sen verran oli taas kilojouleja kulunut, että söimme pienen iltapalan meluisessa irlantilaisessa ravintolassa.

Jälleen pätkäuninen yö. Ja tuttu aamupala. Tekijät ehkä Puolasta kotoisin. Ja jälleen päivän liput. Matkustimme sunnuntain alkajaisiksi bussin yläkerrassa Hyde Parkkiin. Ajattelin Speakers Cornerissa pitää puheen lyijyä ja muita raskasmetalleja kylvävien ampumaratojen ympäristölupien ja ympäristönsuojelulain 8§ ristiriitaisuudesta. Meni kuitenkin pupu pöksyyn, eikä ollut mukana sopivaa korokejakkaraakaan. Ehkä joskus toiste.
Kävelimme Hyde Parkin sivua lammen rannnalle. Nurmialueella aurinkotuolivuokraaja järjesteli tamineitaan ojennukseen, asiakkaita olisi päivemmällä taatusti. Olimme etukäteen selvittäneet Ecuadorin suurlähetystön sijainnin. Suuntasimme puistosta sinne. WikiLeaks sivuston omistaja, Julian Assange oli saanut sieltä turvapaikan. Aiheesta kerrottiin lähes jokaisessa BBC:n uutislähetyksessä. Täytyihän meidänkin aikaamme seuraavina käydä paikan päällä tutustumassa tapahtumien kulkuun.
Rakennuksen edustalla oli kymmenittäin poliiseja, samoinkuin televisiokameroita ja toimittajia, sekä paikalla majailevien mielenosoittajien aidoilla ympäröity leiri. Yläpuolella kierteli helikopteri jatkuvasti. Päähenkilö olisi pitämässä puheen päivemmällä lähetystön kulmassa olevalta alimmalta parvekkeelta. Tätä varten valkopaitainen mies ruuvaili parvekkeen oven irti ja kantoi sisälle rakennukseen.

Emme jääneet puhetta odottelemaan, näkisimme sen kuitenkin illalla uutisista. Lähdimme lontostelemaan kohti Buckinghamin palatsia. Matkalla sinne vastaamme tuli värikkäisiin sotisopiin sonnustautunut ratsuosasto.
Palatsin läheisyydessä ihmisiä oli pilvin pimein. Emme tienneet puoli kahdeltatoista alkavan vahdinvaihdon kuvioita, joten istuskelimme puistossa puun varjossa vartin ja  arvuuttelimme parasta katsomapaikkaa. Puhallinmusiikin tahdissa huvittavan näköiset punatakkiset ja mustapäähineiset miehet marssivat palatsin porttien sisäpuolelle. Tovin kuluttua toinen osasto marssi toiselta kadulta toisten porttien kautta samaiselle piha-alueelle. Tarkempi kuva itse vahdinvaihdosta jäi meille muodostumatta ihmispaljouden, seremonian pituuden, kuuman ilmanalan ja siintä johtuvan kurkkujemme kuivuuden vuoksi. Jaksoimme kuitenkin vielä käydä läheisen St Jamesin puistolammen siltamaiseman tsekkaamassa, ennenkuin lähdimme samannimiselle metroasemalle. Muutaman minuutin kuluttua olimmekin jo South Kensingtonissa. Aivan aseman läheisyydessä olikin kaipaamamme värikäs julkisivu. The Stanhope Arms, traditionaalinen englantilainen pubi. Sepolle tumma, minulle vaalea lager. Tulivat tarpeeseen. Matkan ainoa sadekuuro kasteli kadut sillävälin, kun tyhjensimme lasimme.

Selätettyämme janon, nälkä nosti päätään. Muutama kadunkulma ja tien pätkä, niin olimmekin toisen vastaavanlaisen liikkeen ovella. Paikka oli täynnään ruokailijoita, mutta arvelimme siellä olevan vielä paikat kahdelle. Seppo kävi tilaamassa jo aiemmin suunnittelemamme pubilounaan, jonka nautimme hyvällä ruokahalulla korkeilla jakkaroillamme istuen.
Lakisääteisen lounastauon jälkeen takaisin turistin töihin ja Tubeen. Kello läheni sopivasti kolmea, joten nousimme maan pinnalle Westminsterissä ja kävimme Big Benin lähellä kuuntelemassa kolmen lyönnit. Siintä oli vajaan kilsan kävelymatka taidemuseoon, National Galleryyn, johon seuraavaksi aioimme mennä. Helle näytti vaivaavan enemmän Kuninkaallisen Hevosvartion edustalla vartiosotilasta selässään pitävää hevosta, kuin meitä. Kaksikko oli muuten paikoillaan kuin naulittuna, vain hevosparka  päristeli hiestä märkänä turpaansa vähän väliä.
Taidemuseon hieman hämäristä ja sopivasti ilmastoiduista saleista kiersimme vain pienen osan. Nähdyiksi tulivat kuitenkin mm. puolenkymmentä van Goghin teosta, Picasson maalaama huvittavan näköinen ukkeli, Renoirin sateenvarjot, Rembrandin vuonna 1669 maalaama omakuva, sekä kotoisampi Akseli Gallen- Kallelan maisema Keitele järvestä. 
Museossa olisi ollut nähtävää viikoksi, raapaisimme siitä vain vajaan tunnin. Syynä tähän oli armoton aika, joka jatkoi loputonta etenemistään. Kysyimme (Seppo kysyi) metroportin vahdilta aseman, joka olisi lähinnä British Museumia. Vastaus: Russel Sq. Siispä sinne. Maan päällä pään päivitys kartalle. Muutama kadunkulma, viistosti puiston halki ja olimmekin kolossiaalisen museon portilla. Infosta sanottiin paikan olevan auki enää 20 minuuttia, joten selvitimme saman tein lyhyimmän reitin Rosettan kivelle. Tämä lasikaappiin sijoitettu hautakiven kokoinen n. 2200 vuotta vanha harmaa graniittipaasi oli se sanakirja, jossa oli sama teksti kolmilla eri merkeillä ja jonka avulla saatiin hieroglyfien arvoitus ratkaistuksi. 

 Tutkimme  vielä hetken samassa salissa olevaa faaraoaikaista kivenveistotaidetta, ennenkuin marssimme muiden mukana ulos sulkeutuvasta museosta. 
Katsoimme, että varsinainen palvelusaika on nyt meidän osalta päättynyt, etsimme lähimmän Food & Wine -liikkeen, siis pienen ruokakaupan, josta ostimme sipsejä ja purkilliset ohrajuomaa, jolla huuhtoisimme museoiden pölyt kurkuistamme.
Nakkasimme kengät jaloistamme ja asetuimme läheisssä puistossa suuren plataanipuun alle nurmelle pitkäksemme. Emme toki olleet ainoita puistossa. Piknikillä olevia pieniä porukoita oli kymmenittäin. Saatuamme kulkuvälineemme lepuutetuiksi, lähdimme illansuussa saman kanaalin varrelle, jossa olimme olleet edellispäivänäkin, tällä kertaa vain muutaman kilometrin lännemmäksi. Kanaalissa näillä kohdin oli hiljaisempaa. Pitkiä ja siltojen vuoksi matalia asuntolaivoja oli useita. Joissain pieniä putiikkeja. Istuimme pienessä ja vaatimattomassa pubissa tunnin verran, haimme sitten hämärtyvässä illassa kuppilan, jossa haukkasimme iltapalan.
Paluumatkalla harhailimme kotvasen Baker Streetin asemalla, jossa piti vaihtaa junaa. Asemalla oli raiteita neljässä kerroksessa ja kuljimme portaita kotvasen ylös alas, ennen kuin löysimme hotellimme lähelle vievän junan. Ostimme vielä kaupasta vähän eväitä huomiselle kotimatkalle ja karkkeja tuliaisiksi. Pakkasimme tavaramme ja laitoimme puhelimiimme herätyksen puoli viideksi.

Aina kun pitää yöllä lähteä lentoasemalle, nukkumisesta ei tahdo tulla mitään. Ei nytkään. Herätimme lähtiessämme tokkuraisen hotellin yövahdin jättäessämme avaimen. Läheisen suuren kadun ylitys oli tuottaa ikävän, kukaties kohtalokkaankin yllätyksen. Olimme jo aiemmin havainneet ja puhuneetkin vasemmanpuoleisen liikenteen vaaroista oikeanpuoleiseen tottuneelle. Katuun suojatien kohdalle olikin monesti maalattu: LOOK LEFT tai LOOK RIGHT ja nuoli. Oli kuitenkin meno mielessä ja hämärät kadut hiljaisia. Katsoin vaistomaisesti ensin vasemmalle, lähdin jo liikkeelle, kuten meilläpäin voi tehdä, samalla kun katsoin vaistomaisesti myös oikealle. Vähä-ääninen kaksikerrosbussi pyyhkäisi samassa aivan vierestä ohi. Seppo näki takana tulevana tilanteen, ei ehtinyt sanoa mitään. No, meinaamisia ei lasketa.

Ohjeita oikeanpuoleiseen tottuneille.

Piti mennä rautatieasemalle metrolla, mutta kun se aukesi vasta viideltä, otimme lennosta taksin, joka kuljetti meidät Liverpool Streetin asemalle lähes laiturille asti. Stansted Expess junia kulkee vartin välein, joten mekin olimme matkalla kohti lentoasemaa jo klo 5.25. Meillä oli perillä lähes kaksi tuntia aikaa koneen lähtöön, josta kulutimme aluksi teen ja sämpylän mittaisen pätkän kuppilassa. Sitten tutkimme eri myymälöiden valikoimia. Seurailimme kaiken aikaa lennoista kertovia näyttötauluja. Ilmoitus Tampereelle menevän koneen lähtöportista tuli vasta parikymmentä minuuttia ennen portin sulkemista. Lähtöportille oli käytävämatkaa useita satoja metrejä, kävelyn jalo taito on isolla asemalla arvossaan. Niinhän me sitten piakkoin olimme taas 737-800:n takapenkillä vöihin vyötettyinä. Päästyämme ilmaan, kaivoimme pilvien yläpuolella eväämme esille.

Kukin voi tahollaan miettiä, mitä muistaa vuoden takaisesta tavallisesta elokuisesta viikonlopusta.
Tällainen epätavallinen viikonloppu syöpyy muistin syövereihin loppuiäksi.

Kiitos Seppo!
 
  

TUULEN VIEMINÄ

Lauantaiaamuna veneessä, Korpilahden satamassa. Toiset nukkuivat vielä. Vedin luukun auki ja vilkaisin ulos, järven pinta rasvatyyni. Sitten katse ylös mastoihin. Windexien nuolet osoittivat  samaan suuntaan. Tuuli kuitenkin heikosti jostain lännestäpäin. Vaikka kello oli vasta seitsemän, veneissä oli jo hyörintää. Tehtiin viime virityksiä. Kunnon aamupalan jälkeen mekin otimme purjeet esille. Isosta puomipeite pois, keulaan isompi 27 neliön genoa. Jani laittoi uudet virtauslangat siihen. Kahdeksan jälkeen toimitsijat lähtivät veneellään, iso punainen poiju mukanaan, tekemään lähtölinjan. Tuulen herääminen näkyi jo järven pinnassa. Ensimmäiset veneet ajelivat ulos aallonmurtajan ohitse yhdeksän tienoilla. Mekin irroittelimme köydet, pujottelimme takana olleiden veneiden välistä väljemmille vesille ja ajoimme koneella selän puolelle. Purjeet ylös ja väistämissääntöjä miettimään. Lähtölinjan molemmin puolin liikkui purjeita, mikä mihinkin suuntaan. Olimme Päijännepurjehduksessa ensimmäistä kertaa Mima 2:lla. Itse olen ollut kisassa kerran aiemmin mukana, 80 -luvun alkupuolella. Ilmoitin veneemme, Ohlson 29:n, retkiluokkaan. Ajattelin, että tutustutaan touhuun tätä kautta. Miehistöksi ilmoitin Marin, Janin ja Artun. Itseni kippariksi. 

Mima 2:n miehistö

Hitaimmiksi etenijöiksi oletetut retkiluokan kahdeksan ja LYS 1:n 26 venettä lähtivät ensimmäisessä lähdössä, kello 10. Pienen sähläyksen vuoksi myöhästyimme lähdöstä minuutin verran, tosin kilpailuaikaa oli oli varattu 28 tuntia, joten minuutti sinne tai tänne. Lähdimme linjan poijun puoleisesta päästä, suurimman osan veneistä lähtiessä valvontaveneen puoleisesta. Tuuli, sivuvastainen, tuli meille oikealta, joten väistätimme muutamaa venettä ajaessamme niiden kanssa risteävää kurssia kohti vapaita tuulia. Purjeiden paljous pienellä alueella kun tekee melkoiset pyörteet tuulen alapuolisille veneille. Vaikka olimmekin "vain" retkiluokassa kilpailuhenki heräsi välittömästi lähtöpaukun jälkeen niin kipparissa, kuin myös miehistössä. Seurattiin toisten kulkua, hitaampaa tai nopeampaa, minkä omalta ajamiseltamme ehdimme. Käytimme oikeuksiamme surutta hyväksi jonkun yrittäessä hivuttautua tuulen puolelta ohitsemme ja nostimme kurssiamme, kunnes toisessa veneessä luovuttiin aikeesta.

 Ensimmäinen lähtö, LYS1 ja retkiveneet

Saavuimme muutaman kymmenen minuutin kuluttua lähdöstä ensimmäiselle reittipisteelle, Palavas-saaren luo, joka oli jätettävä oikealle. Suunta muuttui etelää kohti, tuulen muuttuessa samalla täysin vastaiseksi. Purjeet tiukalle ja kryssaamaan. Jani ja Arttu, välillä myös Mari hoitelivat genoaa. Kun tehtiin vastakäännös, skuutti irroitettiin siinä vaiheessa, kun vene oli tuulensilmässä ja vedettiin mahdollisimman nopeasti toisen puolen vinssille. Karttaa piti nyt lukea tarkemmin, keulan osoittaessa välillä itärantaan, välillä länsirantaan. Tai johonkin saareen. Tai matalikkoon. Luotin miehistön kartanlukutaitoon, keskityin tarkkaan ajamiseen ja tuulen kääntymisen seuraamiseen kompassin avulla. Toki pysyin paikoista selvillä, sillä kajuutan aukossa oli uutukainen plotteri, joka näytti veneen sijainnin . Kaikki muutkin kryssasivat, tietenkin. Ajaessamme oikean puoleisilla halsseilla, meitä väistettiin. Vastaavasti vasemman puoleisilla halsseilla purjehtiessamme me väistimme, jos olimme toisen veneen kanssa yhteentörmäyskurssilla. Väistäminen, jos siihen oli tarvetta, tehtiin väistettävän perän kautta, mahdollisimman läheltä. Periaatteessa veneiden välin ei tarvitse olla Hesarin paksuutta suurempi.

Seuraava reittipiste, samalla väliaikapaikka, sijaitsi Judinsalon loiston luona. Sinne oli matkaa Palavaksesta n. 35 km. Niin meillä, kuin varmaan muissakin veneissäkin pohdittiin nopeinta ajoreittiä sinne, koko järvi kun oli käytössä. Arvioitiin tuulia, mitattiin matkoja. Olimme Vanhanselällä. Osa edellämme olevista veneistä, valitsi reitin Kuminan itäpuolitse, osa taasen purjehti länsipuolelta, me jälkimmäisten joukossa. Tuuli voimistui pikkuhiljaa, vene kulki sivutuulessa 5 - 6 kts. Porukka oli hajaantunut melkoisesti. Takana näkyi paljon purjeita. Puoli tuntia meidän jälkeen lähteneet LYS 2:n veneet, sekä näiden jälkeen klo 11 lähteneet H-veneet näkyivät perässämme, ajaen nopeampina meitä pikkuhiljaa kiinni. Tuuli oli sen verran sivusta, että jotkut olivat nostaneet värikkäitä spinnujaan. Mari tarjoili välillä suklaata ja limsaa, teen keiton sai toistaiseksi unohtaa, kuljettiin sen verran kenollaan.

Purjeita Judinsalonselällä

Vanhanselän eteläpäässä pohdimme taas parasta reittiä. Osa veneistä suuntasi Taivassalon itäpuolelle, osa läheisen Paatsalon länsipuolelle. Me lähes ainoina valitsimme Paatsalon idän puoleiset vedet. Jännitimme sitä, koska alkaisimme nähdä niitä purjeita, jotka tulivat Paatsalon länsipuolelta. Olimme tehneet oikean valinnan ja olimme lähes yhtä aikaa ensimmäisten itäpuolen kulkijoiden kanssa Taivassalon ja Vahtsaaren välisessä kapeikossa. Tummat pilvet taivaalla olivat pikkuhiljaa lisääntyneet, tuuli yltynyt. Joku oli spinnunsa kanssa hankaluuksissa. Meillekin tuli muutamia broutseja, ts. vene kallistui niin paljon, että peräsin nousi vedestä jolloin vene kääntyi nopeasti tuulta päin ja nousi pystyyn. Taivaalta putoili muutamia tippoja. Mari auttoi mulle sadevaatteet päälle. Veneitä oli lähellä molemmin puolin. Koko ajan tarvi varoa, ettei mahdollisessa broutsissa vene noussut toista päin. Tai ettei joku toinen tullut meidän laidasta sisään. Erään puuskan iskiessä purjeisiin, en saanut napatuksi isonpurjeen skuuttia auki ja horjahdin istuinkaukalon pohjalle pitkin pituuttani. Samalla vene nousi tuulta päin ja tuuli pääsi genoan väärälle puolelle. Kesti vain muutaman sekunnin, kun vene oli tehnyt 360 asteen käännöksen. Onneksemme kukaan ei sillä kertaa ollut lähellä tuulen alapuolella.

Dynamic-35 ohittaa Judinsalonselällä

Saviselkä, jossa nyt olimme, leveni. Samalla aallot kasvoivat, muutama pärskäytti vettä silmille. Iso genoa oli liikaa. Pyysin Jania laittamaan turvavaljaat päälle, jos tarvisi vaihtaa keulapurjetta pienempään. H-vene yritti tuulen puolelta ohi, nostin taas omaa kurssia. Todennäköisesti enemmän kisanneina aikoivat koetella hermojamme. Tulivat puoli veneenmittaa perässämme. Sivuttain veneiden väliä oli vain pari metriä. Tuntuivat hieman närkästyvän, joutuessaan tuulenpuoleisena veneenä väistämään. Puikkasivat meidän perän kautta reilusti tuulen alapuolelle ja pikkuhiljaa ohi. Olin Saviselän alun broutsien jälkeen alkanut pitää ison skuuttia lukosta irti, joten sain  nopeammin löysättyä isoa purjetta puuskissa. Judinsalo alkoi lähestyä. En alkanut vaihdattamaan purjetta, annoin kovemmissa puuskissa purjeiden lepattaa, vauhti oli koko ajan kuitenkin yli viittä solmua. Judinsalon jälkeen keli hieman keveni, matka jatkui mukavasti.Veneet kulkivat leveässä jonossa, etummaisten purjeita tuskin enää näki kaukaisuudessa. Purjehdusohjeiden mukaan retkiluokka sai jatkaa Judinsalosta suoraan Neitsaaren koillisviitalle, kun kilpailuluokat tekivät ns. Tehin kierroksen. Aavalla Tehinselällä erkanimmekin kilpailujoukosta ja suuntasimme suoraan Koreakoivun itäpuolelle, toisten ajaessa Koreakoivun länsipuolella olevaa karimerkkiä kohti, joka heidän piti kiertää.

Mari pinnassa, Jani vinssillä

Arttu tarkkana

Tuulet olivat edelleen mukavan vastaisia, vene kulki kivasti, edessä ei näkynyt ketään. Mietimme, missä muut retkiluokkalaiset kulkivat. Koreakoivun jälkeen saimme muuttaa kurssia siten, että vene kulki pystymmässä. Mari keitti meille teet, teki hyvät sämpylät. Kaukaisuudessa edessämme näkyi yksi purje.  Oliko se kuitenkin retkiluokkalainen vai joku muu purjehtija. Yritimme etsiä kiikarilla lippua veneen perästä, koska kisassa olevilla veneillä ei ollut lippua. Oli kuitenkin liian kaukana. Olimmeko siis ensimmäisiä vai toisia sarjassamme, tätä pohdimme teetä juodessamme.
Tehinselkä loppui, Virmailanselkä alkoi, päivä kääntyi illaksi. Virmailansaari ja Kelvenne heikensivät tuulia, samoin kuin iltakin. Kuljimme välillä alta kahta solmua. Arttu alkoi laskea jäljellä olevan matkan ja oletetun keskinopeuden perusteella maaliin saapumisaikaamme. Tuli siihen tulokseen, että oltaisiin vielä saman päivän puolella perillä.
Olimme tulleet samalla halssilla lähes kahdeksan tuntia Kuminan luota Kelventeen sivulle asti. Vasta täällä vaihdoimme genoan toiselle puolelle. Perässämme alkoi näkyä veneitä, jotka olivat kiertäneet Tehin kierroksensa. Osalla spinaakkerit värittämässä maisemaa. Näkyi myös meidän reittiämme ajavia veneitä, jotka tulkitsimme toisiksi retkiluokkalaisiksi. Kaksi nopeaa E- scowta ajoi heittämällä ohitsemme Neitsaaren kohdalla. Ovat kuin isoja purjelautoja. Myös Auvo, joka oli kilpailun nopein ja voitti Päijänneruorin, ohitti meidät Neitsaaren sivussa.

Auvo ohittaa Neitsaaren sivussa

  Seuraava reittipiste, Petäjäsaaren eteläviitta piti jättää oikealle. Sitten luovimaan kohti Ykskoivun ja Kelventeen välissä olevaa Kirkkosalmea. Siinä olivat etelä- ja pohjoisviitta varsin lähekkäin, väliä muutaman kymmentä metriä. Keula olikin välillä melko lähellä Ykskoivun rantapusikoita. Ohlson on hieman kömpelö vastakäännöksissä, varsinkin isolla genoalla. Ahtaissa paikoissa saa ollakin tarkkana, että käännökset onnistuvat nopeasti ja ettei vene pysähdy. Saimme purjehtia kapeikon yksin, mutta mietimme millaista sählinkiä salmessa olisi parin tunnin kuluttua, kun jo hämärtää ja veneitä olisi pienellä alueella vaikkapa viisitoista. Aurinko hipoi jo puiden latvoja, kun ohitimme viimeisen reittipisteen, Huovarin pohjoispuolella olevan pohjoisviitan, joka piti jättää vasemmalle. Karttaplotteri oli mennyt pimeäksi jokunen aika sitten, koska heikompi akku, josta se sai virtansa, oli tyhjä. Säästimme starttiakkua ja laitoimme kulkuvalot päälle vasta parinkymmenen minuutin kuluttua auringonlaskusta, lähempänä maalia. Vielä viimeiset luovit ja ylitimme maalilinjan. Torven törähdys valvontaveneestä oli merkkinä siintä. Laskimme purjeet, tuuletimme hieman ja ajoimme moottorilla Padasjoen satamaan. Satamassa saimme kuulla, että meitä ennen maaliin oli tullut retkiluokasta n. 50 minuuttia aiemmin isokokoinen Aliida.

Padasjoenselällä klo n. 22,30

Halusimme nukkua yömme rauhassa, joten ajelimme n. 10 km:n päässä olevaan Kelventeen Karhunkämmeneen. Matkalla sinne seurasimme selän toisella puolella kulkevia, maaliin matkalla olevia veneitä, joiden punaiset ja vihreät kulkuvalot loistivat tummassa maisemassa.
Seuraavana päivänä lähdimme paluumatkalle Jämsän Pajulahteen. Miehistö oli vaihtunut naisistoksi, mukana Mirjami ja Heli. Menimme Lehtistensaareen saunomaan ja yöpymään. Siellä oli kaksi kilpailussa mukana ollutta Jämsän pursiseuran venettä. Kun kysyin, miten kisa oli mennyt, he sanoivat, että hyvin. Saatiin pokaali. Onnittelin. Ei kun me kaikki saatiin, sain vastaukseksi. Kävi ilmi, että JäPs:sta oli veneitä eniten mukana suhteessa seuran jäsenmäärään.
Joten eipä hassummin mennytkään. Ensimmäinen Päijännepurjehdus ja heti kiinni pokaalin syrjässä. Vuoden päästä uusiksi, mutta ilmoitan silloin veneen LYS1:een.

Niin että missä se retkeily sitten näkyi? No, ei todellakaan missään. Kilpailussa oltiin alusta loppuun asti. Uskaltaisin väittää, että niin olivat muutkin retkiluokkalaiset. Tuskinpa kukaan matkalla mukavan poukaman nähdessään laski purjeet ja kaivoi ankkurin esiin. Väitteeni perustuu myös siihen, että aina toisen purjeen jossain horisontissa nähdessään kippari vilkaisee omaan mastoon, purjeidensa säätöihin ja käy seuraamaan, jääkö vai saavuttaako tuo toinen omaa venettä.

Padasjoki (maali)  retkiluokan tulokset

Venenro  Purjenro  Veneen nimi  Kippari  Seura  Lähtöaika  Tuloaika     aika
184  FIN-11363  Aliida  Hannu Junttila  TePS      10:00:00     21:59:20    11:59:20
11  L-4611  Mima 2  Jorma Raami JäPS             10:00:00     22:49:04   12:49:04
13 FIN-6933  Pelagia  Seppo Leinonen  JVS     10:00:00     23:12:16    13:12:16
16  FIN-8624  My Way  Jussi Hakala  KuoPS      10:00:00     23:20:55    13:20:55
12  L-8727  Cucina di Mare  Antton Keto  HVS    10:00:00    23:32:34    13:32:34
10  FIN-8633  Violetta  Mauri Tuominen  SSS      10:00:00     23:46:48    13:46:48
15  FIN-29  Caroliina  Juha Lahti  JVS                  10:00:00      23:48:19   13:48:19
14  M Kaarina  Kai Parkkola  LaiVS                      10:00:00      02:05:25   16:05:25