KEVÄTMEHU

Juice lauloi: Joulunviettomme alkaa jo toukokuussa...
Minulla mehunteko alkoi jo toukokuussa. Olen kuullut  vuosia sitten mustaviinimarjan-
lehtimehusta, eilen etsin ohjeen. Keräsin lehtiä pensaiden keskeltä uusista versoista, riivin pari metsän reunaan levinnyttä puskaa lehdettömiksi, kävinpä verottamassa äitemuorin pensaitakin. Kohta oli kasassa tarvittavat viisi litraa lehtiä. Sama litramäärä kiehuvaa vettä lehtien päälle. Parin tunnin jäähtymisen jälkeen sekoitin joukkoon 50g apteekista ostamaani sitruunahappoa. Vuorokauden kuluttua, siis tänä iltana, siivilöin lehdet pois ja lisäsin n. 700 g sokeria. Ohjeen sokerimäärä, 1 kg vaikutti hieman suurelta. Pullotus olikin jo sitten tuttua touhua syksyisistä marjamehujen keitoista. Kolmen vartin pesty viinipullo lavuaariin, hanan kuumalla vedellä alkulämmitys ja vedenkeittimellä kiehuvaa vettä pullo piripintaan. Tyhjennys takaisin vedenkeittimeen, kiehautettua mehua pullo täyteen ja kattilassa kiehumassa olleista kumikorkeista yksi sulkemaan mehu maailman pahuudelta. Patalappu näyttelee touhussa tärkeää roolia.

Pullojen jäähdyttyä hieman, huuhtelin niiden ulkopinnoilta ylimenneen sokerisen mehun pois. Ovat näin mukavampia käsitellä. Niin, se maku sitten. Keväinen, herukkainen, pirteä.

Jos kiinnostaa, niin edellä kerrottu löytyy myös osoitteesta: http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/27969/Mustaherukan%20lehtimehu/

Toinen versio lähes samoista aineista on ns. Louhisaaren juoma, johon laitetaan lisäksi nokare hiivaa ja annetaan käydä vuorokauden verran. Lienee tuloksena hieman siman tapainen juotava.


Ja lopuksi tiedoksi kaikille kirjoituksestani innostuneille mehun tekijöille: Mustaherukan lehtien keräily naapureiden puutarhoista ei kuulu jokamiehen oikeuksiin, vaan on kysyttävä aina lupa puskien omistajalta :-)

LITKA

Lähdin vaimon kanssa helatorstaiaamuna Teijoon. Pieni kylä pitkän, Saloon saakka ulottuvan merenlahden kaakkoisrannalla. Lehtomaisia metsiä, kallioisia maisemia, isoja peltoja, varhaisperunaa valkoisten harsopeitteiden alla. 

Mari ja Arttu olivat vuokranneet sieltä tilavan, hyvinvarustellun mökin sunnuntaihin asti. Alkuteen jälkeen laskeuduimme mökiltä alas meren rantaan, katselimme vanhan ruukin rakennuksia, muutamia laiturissa keinuvia veneitä. Olin Artun kanssa jo etukäteen suunnitellut tutustumista paikalliseen kalakantaan. Vavat, kelat, uistimet ja muut tykötarpeet olivat mukana molemmilla. Laiturilla jo kalavehkeitään mopoautoon kokoavalta pojalta sain vastauksen kysymykseeni, saisiko täältä jostain silakoita ongella. Osoitti kaukana kapenevaa lahtea ja sanoi: Strömmasta.

Seuraavana aamuna rakentelimme kumpikin litkat, joiden teko-ohjeet olin kotona googlannut. Vähän toista metriä tukevaa siimaa, viisi kiiltävää pientä koukkua siihen kiinni viidentoista sentin välein, yläpäähän leikari ja alapäähän paino. Leikarista kiinni virvelin siiman päässä olevaan pikku hakaan.

Katsoimme Strömman sijainnin mökin seinällä olevasta kartasta. Matkaa noin kymmenen kilsaa. Sinne. Silakan ongintapaikaksi osoittautui vanhan kanavan ylittävä museosilta. Auto parkkiin, virvelit mukaan ja sillalle. 

Noin kaksikymmenmetrisellä, puukantisella ja teräsrakenteisella sillalla oli jo onkijoita molemmin puolin runsaasti. Katsoimme silmät ymmyrkäisinä, kun ihmiset nostivat kiiltäviä kaloja ja päästelivät ämpäreihinsä, jotka joillain olivat jo piripinnassa. Löysimme itsellemme sopivan välin, pudotimme litkamme veteen ja lähes samantein alkoivat vapojen päät nykiä meilläkin. Ensimmäiset silakat olivat hetkessä ylhäällä ja muovipussissa. Koukkukokoelmat takaisin veteen, tovi odottelua ja ylös. Kerrottuamme naapureillemme olevamme sisämaasta ja ensikertalaisia, saimme heti tukun hyviä neuvoja. Kannatti odottaa hetken aikaa, eikä nostaa heti ensimmäisen pyrstökkään alettua rimpuilunsa. Kohta oli kiinni kaksi, kolme, neljä. Naapurilla oli litkassaan kymmenen koukkua, pari numeroa suurempia, kuin omamme. Nosti useamman kerran pyytönsä ylös siten, että joka koukussa pyristeli silakka. Meille neuvottiin myös, että koukut kannattaa sitoa pääsiimaan neljän, viiden sentin sivulenkeillä. Muovikassi osoittautui sekin huonoksi ratkaisuksi kalojen säilytykseen. Olin tosin lähtiessä kysellyt vaimoväeltä ämpäriä saaliin kuljetusta varten, mutta sitä ei löytynyt. Lisäksi epäilevinä hymähdellen touhuamme, saivat meidät tyytymään muovikassiin.

Palasimme majapaikkaamme vajaan kahden tunnin kuluttua. Ihmetys oli melkoinen esitellessämme saalistamme, puoltatoista kiloa silakoita ja kerrottuamme paikasta. Perkasin heti sen verran, että sain paistaa pannullisen. Maistuivat hyvältä, lisämakua antoi ehkä pyydystystavan uutuudenviehätys. Paistamisen katkun täyttämää mökkiä täytyi tosin tuulettaa kotvanen.
Arvon lukijoissa löytynee myös niitä, joita kiinnostaisi päivällä tekemämme mielenkiintoinen Teijon kyläkierros, tai illansuussa ajelu Kemiöön enemmän kuin suomujen täplittämät kädet ja niljakkaat kalat, mutta omahyväisesti kerron kuitenkin onginnasta.

Parantelimme siis illalla siimojamme saamiemme ohjeiden mukaisesti, Kemiössä käydessämme ostin muoviämpärin ja lauantaiaamuna lähdimme jo ennen kahdeksaa sillalle. Silakoita nostelemassa oli vielä enemmän porukkaa kuin eilen, olimme taas myöhässä. Kiilasimme itsellemme välin ja aloimme nostaa kalaa. Syönti oli eilistä parempi, ämpäri täyttyi silminnähden. Kyselin välillä vierusonkijalta savustus- paisto- ja säilöntämenetelmistä. Olivat kutakuinkin samoja, kuin omani. Kertoi, että muutama vuosi sitten sillan lähistöllä asuvat, joita on vain muutama talous, olivat yrittäneet kieltää onginnan häiriöön ja roskaamiseen vedoten. Eivät olleet siinä onnistuneet. Sillan ympäristö ja parkkipaikka olivat ehkä juuri sen vuoksi hyvin siistejä. 
Melkoinen hyörintä ja pieni puheensorina täyttivät tienoon. Vapoja nousi ja laski, suomuiseen kaiteeseen oli hyvä nojata. Eräs mies kertoi paikallisesta rovastista, joka oli aikanaan kieltänyt silakoiden syömisen, koska niin tyhmä kala, joka tarttuu pelkkään koukkuun, tartuttaa varmasti tyhmyytensä myös syöjäänsä. Toinen taas sanoi tilauksia olevan sen verran, että on haettava tyhjä ämpäri autolta. Miehen ulkoinen olemus viittasi siihen suuntaan, että todennäköisesti kaloista saaduilla euroilla haettaisiin Kemiön Alkosta liemiruokaa.
Laskin kerran siimaa liikaa, virta kuljetti sitä sillan ali niin pitkälle, että se tarttui vastakkaisella puolella onkivan juuri laskettuun siimaan. Selvittelimme pyytöjämme irti toisistaan vartin verran.

Kaksi tuntia ja ämpärimme oli täynnä. Se riitti meille. Lauantaiksi. Illalla istuessamme auringonlaskun aikaan Ruukin krouvin terassilla päätimme käydä vielä kerran sillalla lähtöpäivän aamuna koko porukalla. Laitoin molemmat litkat yhteen yksitoistakoukkuiseksi pyydöksi. 

Sunnuntaiaamuna herätys oli jälleen lomapäiväksi aikainen. Eivät näyttäneet pitävän pyhää muutkaan, väkeä oli jälleen onkipuuhissa, tosin ei niin paljon, kuin aiempina päivinä. Koukkukooste sillankaiteen yli ja veteen, joka nyt virtasi Saloon päin. Strömma on ainoa paikka Suomessa, jossa voi havaita vuoroveden vaihtelun. Eivät olleet eväkkäiden tavat yön aikana muuttuneet. Mari ja Mirjami nostelivat vuorotellen kaloja, minä päästelin irti, Arttu piteli siimaa paikoillaan. Parhaimmillaan yhdellä nostolla saatiin kahdeksan kiiltäväkylkistä. Tosin ylösnostovaiheessa muutamat yksilöt onnistuivat pyristelemään itsensä irti, pudoten takaisin omaan elementtiinsä.  
Naapureinamme tällä kertaa olivat puheliaat äiti ja aikamiespoika. Jostain lähitienoolta.

Vajaan tunnin onginnan ja muutaman siimasopan jälkeen ämpärissämme oli kolme ja puoli kiloa silakoita. Arvelimme sen riittävän, hyvästelimme ja lähdimme pakkaamaan tavaroitamme ja saalistamme, josta suurin osa oli laitettu edellispäivänä pakastelokeroon.
Seuraavan viikon ruokalista: paistettuja silakoita, savustettuja silakoita, sinappisilakoita, silakkarullia.........

  

TRAKTORIMATKAILUA

Olen pari vuotta seuraillut Lainvoima -nimistä nettihuutokauppaa. Siinä myydään  konkurssipesien tavaroita laidasta laitaan. Musiikkiliikkeen rummuista, kitaroista ja nuoteista kuljetusliikkeen perävaunullisiin rekkoihin. Metsäkoneyrittäjän harvestereista kangaskaupan värikkäisiin kangaspakkoihin.
Minua on kiinnostanut tietenkin  tiensä päähän tulleet puusepänverstaat ja niiden peruskoneet. Jotakuinkin kuukausi sitten sivulle ilmestyi erään Uuraisilla olevan verstaan koneet. Tarkistussahoja, säteissahoja, hiomakone, ym. ja alajyrsinkone tapituskelkalla. Omasta alajyrsinkoneestani puuttuu juuri tuo tapituskelkka, joten olen joutunut tekemään tapitukset oven runkoihin ja kaapin oviin tarkistussahalla, jolla voi homman hoitaa, mutta menetelmä on hidas ja hieman hankala.
Tilasin oitis kännykän tekstarilla käyttäjätunnuksen kuukaudeksi 1,9 eurolla. Jyrsinkoneen hinta lähti liikkeelle romuraudan hinnasta, korotuksia tuli sillon tällön, pikkuhiljaa harventuen. Kului useita päiviä, ettei huutoani enää nostettu. Elättelin jo ajatusta, että saisin koneen noin viidesosalla uuden hinnasta. Sivuja seurasivat toisetkin ja yhtenä päivänä yhdeksän teellä huomasin jonkun pölvästin nostaneen minun koneen hintaa satasella. Tein saman minimikorotuksen myös heti ja selasin sen jälkeen myytävän verstaan muut koneet, niiden huutajat. Toiselle myytävistä tarkistussahoista korkeimman tarjouksen tehneellä oli sama tunnus, kuin minun alajyrsintä korottaneella. Sahan hinta oli tuolloin melko halpa, joten laitoin saman tein siihen lisää minimisatasen. Jos jää käteen, niin myyn pois, ajattelin. Ilmeisesti kaveri ymmärsi viestini, halusi sahan itselleen, korotti hintaa, eikä koskenut enää alajyrsinkoneeseen. Huutokauppa päättyi, jyrsinkone jäi minulle.
Olin jo aiemmin katsonut verstaan sijainnin, oli traktorin ulottuvilla. Kone painoi nimittäin tonnin, joten jarruton auton peräkärry piti unohtaa. Kysyin kuitenkin romuja keräilevän, etniseen vähemmistöön kuuluvan Mikon taksaa hakureissulle. Hänellä on Hiabilla varustettu, parhaat päivänsä nähnyt kuorma-auto. Siintä huolimatta, että kruunu olisi tässä tapauksessa joutunut nuolemaan näppejään, ts. maksu olisi hoidettu puhtaana käteen, päädyin nuukuuttani omaan traktoriin.
Köyttelin siis hakupäivän aamuna peräkärryn lavalle pari lankkua, pari putkenpätkää ja rautakangen. Jos ei parempaa keinoa löytyisi, niiden avulla koneen saisi keploteltua lavalle. Tarkastin valot ja lähdin. Matkaa oli 78 km. Äkkiseltään luulisi, että traktori kulkee hitaasti, mutta voittaa vauhdissa vaikkapa polkupyörän mennen tullen. Kuten joku on sanonut, kaikki on suhteellista. Kolmekymmentä kilsaa Keuruulle kesti vain vartin pisempää, kuin autolla. Keuruun jälkeen Multia, sieltä Uuraistentielle.
Vaihtuvan maiseman yksityiskohtia, vuolaita puroja, harvennettuja metsiä, pihapiirejä, erottaa paremmin, kuin kaksinkertaisella vauhdilla kulkevasta autosta. Hyvänä puolena tässä kulkumuodossa on sekin, ettei tarvitse seurata nopeusrajoituksia. Tosin pelloille tarkoitetun ajopelin ohjaaminen tiellä on huomattavasti tarkempaa, kuin auton.
Otin matkan työn kannalta, kuuntelin kuulosuojainradiosta musiikkia ja uutisia. Reilun kahden tunnin köröttelyn jälkeen olin perillä. Tasan puolilta päivin, jolloin tavaroiden luovutus alkoi. Koneeni oli onnekseni valmiiksi nostettu kuormalavalle, joten saatuani talon pumppukärryn aisat lavan alle, alkoi muutaman kymmenen metrin matka rähjäisen kaarihallin käytäviä pitkin kohti lastauslaituria. Sain muista hakijoista puolenkymmentä äijää avukseni, sillä matkalla oli yksi luiska alaspäin ja yksi ylöspäin. Alamäessä jarrutettiin, ylämäessä työnnettiin. Hetkessä italialainen jyrsinkone oli traktorin lavalla köyttelyä odottamassa. Palasin kuitenkin takaisin puuverstaan syövereihin ja autoin vastaavasti toisia painavien koneiden liikuttelussa.
Pari tuntia kesti vierailuni Uuraisilla. Saatuani koneen, sekä muutaman jyrsinteriä sisältävän laatikon tuettua ja kuormaliinoilla sidottua kunnolla peräkärryyn, lähdin paluumatkalle. 
Matka kotiinpäin vaikutta aina jostain syystä menomatkaa lyhyemmältä. Vauhtia piti hieman hiljentää kuorman kanssa. Tiessä oli talven jäljiltä halkeamia ja möykkyjä, jotka tuntuivat jousittamattomassa akselistossa. Lisäksi kärry alkoi pompottaa moottorin kierrosluvun noustessa yli kahdentuhannen kahdensadan. Seurailin saaliini käyttäytymistä taustapeilistä. 
Ajattelin poiketa Multialla teelle, mutta pienen kylän parkkipaikat oli maalailtu autojen leveyksille, enkä viitsinyt jättää kulkupeliäni linja-autopysäkille. 

Multian ja Keuruun välillä eräässä mäessä oli lähde tien vieressä, pysähdyin siihen ja täytin vesipulloni. Hyvä vesi. Koettelin samalla vanhan peräkärryni pyörän navat. Eivät olleet lämmennneet. Keuruun liikenneympyrä vaikutti jo kotoiselta, loppumatka kolmisenkymmentä kilsaa menikin sitten yhdessä hujauksessa. No, tuntui ainakin siltä, ottihan sekin vielä vajaan tunnin.

VAPPU

Ilmapalloja, serpentiinejä, simaa ja munkkeja. Niistä koostui vappu pikkupoikana ollessani. Ehkä jokunen työväen laulu pääsi radiosta livahtamaan, ennenkuin asemaa vaihdettiin. Television aikakauden koitettua näkyi uutisissa jo vappumarsseja. Pikkuhiljaa tämän juhlapäivän kiemurat valkenivat  minulle. Kirjahyllyn Uusi tietosanakirja auttoi niin tässä, kuin monessa muussakin kysymyksiä herättävässä asiassa paljon. 
Armeijan jälkeen alkanut opiskelijaelämä antoi mahdollisuuden tutustua tarkemmin vapun juhlintaan. Päätimmepä veljeni ja tyttöystäviemme, nykyisten vaimojemme kanssa eräänä seitsemänkymmentäluvun alkupuolen vappuna jopa osallistua vappumarssiin Tampereella. Sankat väkijoukot olivat kokoontuneet punaisine lippuineen ja banderolleineen raatihuoneen edustalle. Me mukaan. Torvisoiton säestämänä kuljimme muiden mukana pitkin keväisiä katuja poliisiauton sinisten vilkkuvalojen avatessa tietä. Olo oli hieman epävarma rohkaisuryypyistä huolimatta. Syrjäsilmin katselin kadunvarsien yleisöä toivoen, ettei vain tuttuja näkyisi. Marssi päättyi Amurin kentälle jossa juhlapuhujat uhosivat voimiensa tunnoissa sanomaansa. Silloin meille vasta selvisi, että kaupungissa oli kaksi eri vappumarssia. Me olimme taistolaisten porukassa, vaikka tarkoitus oli osallistua demareiden juhlaan. Eihän niitä puheita loppuun kuunneltu, lähdettiin katselemaan muita vapun tarjoamia mahdollisuuksia.
Lasten ollessa pieniä ilmapallot, serpentiinit, simat ja munkit palasivat taas kuvioihin. Pallojen kaasu oli tosin muuttunut kotitekoisesta, suolahapon ja sinkkipellin palasten yhdistämisen seurauksena syntyneestä vedystä, turvallisemmaksi heliumiksi. 

Nykyisellään, kahdestaan elellessämme, vappu on etääntynyt keväiseksi vapaapäiväksi, jolloin kutsumme ehkä tutun pariskunnan aattoiltaa istumaan kanssamme. Ilmapallot ja serpentiinit ovat jääneet, simaa ja munkkeja löytyy kyllä vieläkin. Tampereelle ei viitsi lähteä sotkua ja örveltämistä katsomaan paikan päälle, viisi minuuttia iltauutisia riittää.