torstai 10. toukokuuta 2012

TRAKTORIMATKAILUA

Olen pari vuotta seuraillut Lainvoima -nimistä nettihuutokauppaa. Siinä myydään  konkurssipesien tavaroita laidasta laitaan. Musiikkiliikkeen rummuista, kitaroista ja nuoteista kuljetusliikkeen perävaunullisiin rekkoihin. Metsäkoneyrittäjän harvestereista kangaskaupan värikkäisiin kangaspakkoihin.
Minua on kiinnostanut tietenkin  tiensä päähän tulleet puusepänverstaat ja niiden peruskoneet. Jotakuinkin kuukausi sitten sivulle ilmestyi erään Uuraisilla olevan verstaan koneet. Tarkistussahoja, säteissahoja, hiomakone, ym. ja alajyrsinkone tapituskelkalla. Omasta alajyrsinkoneestani puuttuu juuri tuo tapituskelkka, joten olen joutunut tekemään tapitukset oven runkoihin ja kaapin oviin tarkistussahalla, jolla voi homman hoitaa, mutta menetelmä on hidas ja hieman hankala.
Tilasin oitis kännykän tekstarilla käyttäjätunnuksen kuukaudeksi 1,9 eurolla. Jyrsinkoneen hinta lähti liikkeelle romuraudan hinnasta, korotuksia tuli sillon tällön, pikkuhiljaa harventuen. Kului useita päiviä, ettei huutoani enää nostettu. Elättelin jo ajatusta, että saisin koneen noin viidesosalla uuden hinnasta. Sivuja seurasivat toisetkin ja yhtenä päivänä yhdeksän teellä huomasin jonkun pölvästin nostaneen minun koneen hintaa satasella. Tein saman minimikorotuksen myös heti ja selasin sen jälkeen myytävän verstaan muut koneet, niiden huutajat. Toiselle myytävistä tarkistussahoista korkeimman tarjouksen tehneellä oli sama tunnus, kuin minun alajyrsintä korottaneella. Sahan hinta oli tuolloin melko halpa, joten laitoin saman tein siihen lisää minimisatasen. Jos jää käteen, niin myyn pois, ajattelin. Ilmeisesti kaveri ymmärsi viestini, halusi sahan itselleen, korotti hintaa, eikä koskenut enää alajyrsinkoneeseen. Huutokauppa päättyi, jyrsinkone jäi minulle.
Olin jo aiemmin katsonut verstaan sijainnin, oli traktorin ulottuvilla. Kone painoi nimittäin tonnin, joten jarruton auton peräkärry piti unohtaa. Kysyin kuitenkin romuja keräilevän, etniseen vähemmistöön kuuluvan Mikon taksaa hakureissulle. Hänellä on Hiabilla varustettu, parhaat päivänsä nähnyt kuorma-auto. Siintä huolimatta, että kruunu olisi tässä tapauksessa joutunut nuolemaan näppejään, ts. maksu olisi hoidettu puhtaana käteen, päädyin nuukuuttani omaan traktoriin.
Köyttelin siis hakupäivän aamuna peräkärryn lavalle pari lankkua, pari putkenpätkää ja rautakangen. Jos ei parempaa keinoa löytyisi, niiden avulla koneen saisi keploteltua lavalle. Tarkastin valot ja lähdin. Matkaa oli 78 km. Äkkiseltään luulisi, että traktori kulkee hitaasti, mutta voittaa vauhdissa vaikkapa polkupyörän mennen tullen. Kuten joku on sanonut, kaikki on suhteellista. Kolmekymmentä kilsaa Keuruulle kesti vain vartin pisempää, kuin autolla. Keuruun jälkeen Multia, sieltä Uuraistentielle.
Vaihtuvan maiseman yksityiskohtia, vuolaita puroja, harvennettuja metsiä, pihapiirejä, erottaa paremmin, kuin kaksinkertaisella vauhdilla kulkevasta autosta. Hyvänä puolena tässä kulkumuodossa on sekin, ettei tarvitse seurata nopeusrajoituksia. Tosin pelloille tarkoitetun ajopelin ohjaaminen tiellä on huomattavasti tarkempaa, kuin auton.
Otin matkan työn kannalta, kuuntelin kuulosuojainradiosta musiikkia ja uutisia. Reilun kahden tunnin köröttelyn jälkeen olin perillä. Tasan puolilta päivin, jolloin tavaroiden luovutus alkoi. Koneeni oli onnekseni valmiiksi nostettu kuormalavalle, joten saatuani talon pumppukärryn aisat lavan alle, alkoi muutaman kymmenen metrin matka rähjäisen kaarihallin käytäviä pitkin kohti lastauslaituria. Sain muista hakijoista puolenkymmentä äijää avukseni, sillä matkalla oli yksi luiska alaspäin ja yksi ylöspäin. Alamäessä jarrutettiin, ylämäessä työnnettiin. Hetkessä italialainen jyrsinkone oli traktorin lavalla köyttelyä odottamassa. Palasin kuitenkin takaisin puuverstaan syövereihin ja autoin vastaavasti toisia painavien koneiden liikuttelussa.
Pari tuntia kesti vierailuni Uuraisilla. Saatuani koneen, sekä muutaman jyrsinteriä sisältävän laatikon tuettua ja kuormaliinoilla sidottua kunnolla peräkärryyn, lähdin paluumatkalle. 
Matka kotiinpäin vaikutta aina jostain syystä menomatkaa lyhyemmältä. Vauhtia piti hieman hiljentää kuorman kanssa. Tiessä oli talven jäljiltä halkeamia ja möykkyjä, jotka tuntuivat jousittamattomassa akselistossa. Lisäksi kärry alkoi pompottaa moottorin kierrosluvun noustessa yli kahdentuhannen kahdensadan. Seurailin saaliini käyttäytymistä taustapeilistä. 
Ajattelin poiketa Multialla teelle, mutta pienen kylän parkkipaikat oli maalailtu autojen leveyksille, enkä viitsinyt jättää kulkupeliäni linja-autopysäkille. 
Multian ja Keuruun välillä eräässä mäessä oli lähde tien vieressä, pysähdyin siihen ja täytin vesipulloni. Hyvä vesi. Koettelin samalla vanhan peräkärryni pyörän navat. Eivät olleet lämmennneet. Keuruun liikenneympyrä vaikutti jo kotoiselta, loppumatka kolmisenkymmentä kilsaa menikin sitten yhdessä hujauksessa. No, tuntui ainakin siltä, ottihan sekin vielä vajaan tunnin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti