LITKA

Lähdin vaimon kanssa helatorstaiaamuna Teijoon. Pieni kylä pitkän, Saloon saakka ulottuvan merenlahden kaakkoisrannalla. Lehtomaisia metsiä, kallioisia maisemia, isoja peltoja, varhaisperunaa valkoisten harsopeitteiden alla. 

Mari ja Arttu olivat vuokranneet sieltä tilavan, hyvinvarustellun mökin sunnuntaihin asti. Alkuteen jälkeen laskeuduimme mökiltä alas meren rantaan, katselimme vanhan ruukin rakennuksia, muutamia laiturissa keinuvia veneitä. Olin Artun kanssa jo etukäteen suunnitellut tutustumista paikalliseen kalakantaan. Vavat, kelat, uistimet ja muut tykötarpeet olivat mukana molemmilla. Laiturilla jo kalavehkeitään mopoautoon kokoavalta pojalta sain vastauksen kysymykseeni, saisiko täältä jostain silakoita ongella. Osoitti kaukana kapenevaa lahtea ja sanoi: Strömmasta.

Seuraavana aamuna rakentelimme kumpikin litkat, joiden teko-ohjeet olin kotona googlannut. Vähän toista metriä tukevaa siimaa, viisi kiiltävää pientä koukkua siihen kiinni viidentoista sentin välein, yläpäähän leikari ja alapäähän paino. Leikarista kiinni virvelin siiman päässä olevaan pikku hakaan.

Katsoimme Strömman sijainnin mökin seinällä olevasta kartasta. Matkaa noin kymmenen kilsaa. Sinne. Silakan ongintapaikaksi osoittautui vanhan kanavan ylittävä museosilta. Auto parkkiin, virvelit mukaan ja sillalle. 

Noin kaksikymmenmetrisellä, puukantisella ja teräsrakenteisella sillalla oli jo onkijoita molemmin puolin runsaasti. Katsoimme silmät ymmyrkäisinä, kun ihmiset nostivat kiiltäviä kaloja ja päästelivät ämpäreihinsä, jotka joillain olivat jo piripinnassa. Löysimme itsellemme sopivan välin, pudotimme litkamme veteen ja lähes samantein alkoivat vapojen päät nykiä meilläkin. Ensimmäiset silakat olivat hetkessä ylhäällä ja muovipussissa. Koukkukokoelmat takaisin veteen, tovi odottelua ja ylös. Kerrottuamme naapureillemme olevamme sisämaasta ja ensikertalaisia, saimme heti tukun hyviä neuvoja. Kannatti odottaa hetken aikaa, eikä nostaa heti ensimmäisen pyrstökkään alettua rimpuilunsa. Kohta oli kiinni kaksi, kolme, neljä. Naapurilla oli litkassaan kymmenen koukkua, pari numeroa suurempia, kuin omamme. Nosti useamman kerran pyytönsä ylös siten, että joka koukussa pyristeli silakka. Meille neuvottiin myös, että koukut kannattaa sitoa pääsiimaan neljän, viiden sentin sivulenkeillä. Muovikassi osoittautui sekin huonoksi ratkaisuksi kalojen säilytykseen. Olin tosin lähtiessä kysellyt vaimoväeltä ämpäriä saaliin kuljetusta varten, mutta sitä ei löytynyt. Lisäksi epäilevinä hymähdellen touhuamme, saivat meidät tyytymään muovikassiin.

Palasimme majapaikkaamme vajaan kahden tunnin kuluttua. Ihmetys oli melkoinen esitellessämme saalistamme, puoltatoista kiloa silakoita ja kerrottuamme paikasta. Perkasin heti sen verran, että sain paistaa pannullisen. Maistuivat hyvältä, lisämakua antoi ehkä pyydystystavan uutuudenviehätys. Paistamisen katkun täyttämää mökkiä täytyi tosin tuulettaa kotvanen.
Arvon lukijoissa löytynee myös niitä, joita kiinnostaisi päivällä tekemämme mielenkiintoinen Teijon kyläkierros, tai illansuussa ajelu Kemiöön enemmän kuin suomujen täplittämät kädet ja niljakkaat kalat, mutta omahyväisesti kerron kuitenkin onginnasta.

Parantelimme siis illalla siimojamme saamiemme ohjeiden mukaisesti, Kemiössä käydessämme ostin muoviämpärin ja lauantaiaamuna lähdimme jo ennen kahdeksaa sillalle. Silakoita nostelemassa oli vielä enemmän porukkaa kuin eilen, olimme taas myöhässä. Kiilasimme itsellemme välin ja aloimme nostaa kalaa. Syönti oli eilistä parempi, ämpäri täyttyi silminnähden. Kyselin välillä vierusonkijalta savustus- paisto- ja säilöntämenetelmistä. Olivat kutakuinkin samoja, kuin omani. Kertoi, että muutama vuosi sitten sillan lähistöllä asuvat, joita on vain muutama talous, olivat yrittäneet kieltää onginnan häiriöön ja roskaamiseen vedoten. Eivät olleet siinä onnistuneet. Sillan ympäristö ja parkkipaikka olivat ehkä juuri sen vuoksi hyvin siistejä. 
Melkoinen hyörintä ja pieni puheensorina täyttivät tienoon. Vapoja nousi ja laski, suomuiseen kaiteeseen oli hyvä nojata. Eräs mies kertoi paikallisesta rovastista, joka oli aikanaan kieltänyt silakoiden syömisen, koska niin tyhmä kala, joka tarttuu pelkkään koukkuun, tartuttaa varmasti tyhmyytensä myös syöjäänsä. Toinen taas sanoi tilauksia olevan sen verran, että on haettava tyhjä ämpäri autolta. Miehen ulkoinen olemus viittasi siihen suuntaan, että todennäköisesti kaloista saaduilla euroilla haettaisiin Kemiön Alkosta liemiruokaa.
Laskin kerran siimaa liikaa, virta kuljetti sitä sillan ali niin pitkälle, että se tarttui vastakkaisella puolella onkivan juuri laskettuun siimaan. Selvittelimme pyytöjämme irti toisistaan vartin verran.

Kaksi tuntia ja ämpärimme oli täynnä. Se riitti meille. Lauantaiksi. Illalla istuessamme auringonlaskun aikaan Ruukin krouvin terassilla päätimme käydä vielä kerran sillalla lähtöpäivän aamuna koko porukalla. Laitoin molemmat litkat yhteen yksitoistakoukkuiseksi pyydöksi. 

Sunnuntaiaamuna herätys oli jälleen lomapäiväksi aikainen. Eivät näyttäneet pitävän pyhää muutkaan, väkeä oli jälleen onkipuuhissa, tosin ei niin paljon, kuin aiempina päivinä. Koukkukooste sillankaiteen yli ja veteen, joka nyt virtasi Saloon päin. Strömma on ainoa paikka Suomessa, jossa voi havaita vuoroveden vaihtelun. Eivät olleet eväkkäiden tavat yön aikana muuttuneet. Mari ja Mirjami nostelivat vuorotellen kaloja, minä päästelin irti, Arttu piteli siimaa paikoillaan. Parhaimmillaan yhdellä nostolla saatiin kahdeksan kiiltäväkylkistä. Tosin ylösnostovaiheessa muutamat yksilöt onnistuivat pyristelemään itsensä irti, pudoten takaisin omaan elementtiinsä.  
Naapureinamme tällä kertaa olivat puheliaat äiti ja aikamiespoika. Jostain lähitienoolta.

Vajaan tunnin onginnan ja muutaman siimasopan jälkeen ämpärissämme oli kolme ja puoli kiloa silakoita. Arvelimme sen riittävän, hyvästelimme ja lähdimme pakkaamaan tavaroitamme ja saalistamme, josta suurin osa oli laitettu edellispäivänä pakastelokeroon.
Seuraavan viikon ruokalista: paistettuja silakoita, savustettuja silakoita, sinappisilakoita, silakkarullia.........