TÄRKEIN MAATALOUSTOIMENPIDE

Olisikohan se kyntäminen? Vai äestys, entäpä kylväminen? Sadonkorjuu, siis puinti, senhän nyt luulisi talonpoikaisjärjellä olevan tärkein maatalouden työ.  Monien työvaiheiden summa. No, ei sinnepäinkään. Ehdottomasti tärkein toimenpide on oikein täytetty tukihakemus.

Siinä missä näitä maita viljeltiin sata, kaksisataa vuotta sitten ilman tietokoneita, hevonen voimanlähteenä, kukaties ilman lukutaitoakin, saatiin satoa pitkällisen kokemuksen tuloksena, yrityksen ja erehdyksen kautta, elää kituutettiin armottoman talven yli, siinä näinä sivistyksen aikoina tärkeintä on oikein tehty ilmoitus maataloudesta vastaaville viranomaisille.

Minkä ihmeen takia yksinkertaisista asioista tehdään näin vaikeita? Hakuohje tarjoaa lakitekstimäistä pränttiä sivutolkulla. Mitä saa tehdä, milloin ja millä ehdoilla. Mitä sanktioita seuraa, jos ei toimi ylhäältä annettujen ohjeiden mukaan. Ohjeiden, jotka muuttuvat vuosittain.
Väittäisin olevani selviytyjä näissä maatalouden myllerryksissä. En ole hukannut aikaani tukipapereiden täyttökoulutuksissa, hikoillut keväisin päivätolkulla omien lomakkeideni kanssa ja valvonut öitäni miettien ruksien oikeita paikkoja. En, vaan olen siirtänyt vastuun ystävälleni Jaakolle, joka korvausta vastaan täyttää lomakkeet puolessatoista tunnissa puolestani. Hänelle tämä on työtä, hän tietää uusimmat muutokset, ja mikä tärkeintä hän on osaltaan vastuussa hakemuksesta. Itseni tekemissä lomakkeissa olevasta virheestä koituisi pahimmoillaan melkoinen rahallinen  tappio, mutta Jaakolla on vakuutus, joka korvaa hänen mahdollisesti tekemänsä virheen.
Eilen hoidimme homman. Kerroin Jaakolle viimevuotiset kylvö- ja sadonkorjuuajat, käytetyt lannoitemäärät ja sadon määrän. Hän näpelöi tiedot koneelleen. Bittimaailmaan siirtyivät myös viime syksynä otettujen maanäytteiden tulokset, jotka vaikuttavat käytettäviin lannoitemääriin. Seuraavaksi haettiin näytölle Mavin lähettämä, vuonna 2011 otettu ilmakuva, johon oli piirretyt peltolohkojemme rajat. Muutin niitä hiirellä totuudenmukaisiksi, sillä vastuu on viljelijällä. Peltopinta-ala pieneni muutamalla aarilla.
Tämän jälkeen kerroin aikomuksistani tulevana kesänä. Perälle 3,78 ha luonnonhoitopeltoa. Sen viereen pieni 0,27 ha:n riistapelto, johon täytyy kylvää vähintään kahden kasvin seosta. Juolavehnän täyttämä kulmakappale, 1,36 ha, sai nimikkeen sänkikesanto. Käsitellään heinäkuussa. Tattarille leijonan osa, 10,25 ha. Oman ja osin lähisuvun ruokahuollon turvaamiseksi laitamme vielä perunaa  kolmelle aarille. Aarin kasvimaata ei tarvitse ilmoittaa.
Siinäpä se. Yhdellä klikkauksella koko juttu siirtyi maaseutuelinkeinoviranomaiselle. Tuntuu helpolta. Mutta ne kevätkynnöt, selän kolotusta aiheuttavat äestykset, kylvöt, lannoitesäkkien nostelut, hallojen jännittämiset ja puintiaikojen säiden seuraamiset, ne kaikki ovat vielä tekemättä. Auta armias, jos sattuu tarkastus kohdalle ja todellisuus pelloilla ei vastaakaan lähetettyä ilmoitusta.
Olen saanut osani muissa ammateissa toimivien henkilöiden maataloustukia kohtaan esittämistä arvosteluista. Vastaan näihin puheisiin sanomalla, että ruoantuottajat kuuluvat pieneen vähemmistöön ja enemmistö voi koska hyvänsä halutessaan lopettaa maataloustuet.

Minulle sopii  vapaa kilpailu, ilman monimutkaista ja raskasta byrokratiaa, selviydyn kyllä siitäkin.

TALVISIA VALINTOJA

Kiero. Väärä. Mutkikas. Latvasta laho. Kitukasvuinen. Elää liian lähellä toista. Tarpeeksi paksu. Jättää toiset varjoonsa. Valioyksilö.

Luonnehdinnat eivät ole työhönottohaastattelun salaisia muistiinpanoja, vaan päähäni putkahtelevia laatusanoja, kun katselen moottorisaha kädessäni harvennettavaa lumista metsää. Ensin tuosta pari paksutyvistä mäntyä nurin, toisessa näyttää olevan  tervaroso latvassa, puun surma. Lumien poispotkiskelua puun juurelta, ettei kesällä tarvitse katsella puolimetrisiä kantoja.  Saha käyntiin, kypärän visiiri alas ja kaatosuunnan katsominen siten, että mänty kaatuessaan ryminällä katkoisi  ja vioittaisi mahdollisimman vähän pienempiä puita. Aluksi kaatokolon sahaus sille puolelle tyveä, joka on kaatumispuolella. Seuraavaksi sahan laippa kärkipyörä edellä puun sisään, tehot täysille ja sahaus puoleenväliin. Puukiila taskusta nopeasti sahausrakoon, ettei terä jää jumiin jos puu kallistuukin väärään suuntaan oksien painamana tai tuulen heilauttamana. Loppusahaus siten, että kaatokolon luo jää pari senttiä pitopuuta, "sarana". Nyt saa saha rumpsuttaa yksin tovin hangessa. Vänkärauta sahausrakoon ja nosto. Eikä sitten selällä vaan jaloilla. Hitaasti alkaa satavuotiaan männyn latvus kallistumaan, maa vetää puoleensa. Äkkiä muutamia askeleita poispäin kaatuvasta järkäleestä. Suuren puun oksat osuvat kahteen lumen painosta nuokkuvaan kuuseen, heilauttavat niitä. Puista putoava hienojakoinen lumi samentaa maiseman hetkeksi. Rungon osuessa puolesta välistään hangen alla olevaan mättääseen, tyvi ponnahtaa sekunnin osassa metrin verran kannon yläpuolelle. Sitä on syytä varoa, tekee osuessaan kipeää. Virheille ei ole sijaa, sillä talvi on armoton mittarin näyttäessä viittätoista astetta pakkasta. Apua saa odottaa mahdollisesti tuntitolkulla. 
 Mitan piikki kiinni tyveen. Ensimmäiselle pölkylle, männyssä lähes aina oksattomalle , pituutta 52. Sahalla poikki. Seuraavassa jo karsittavaa, oksantynkiä ja kuivia oksia. Sille pituutta myös 52. Vielä pari tukkia, neljäkolmonen ja kolmeseiska. Tukkipituuksissa käytetään desimetrejä. Latvasta kolmemetrinen kuitupuu ja lopuksi polttorangan pätkä. 
Siinä se on hangessa teurastettuna. Aikansa kasvanut, tuulissa huojunut. Monet linnut ovat sen oksistossa liverrelleet, sinne pesiäänkin tehneet. Oravat rapistelleet paksukaarnaisella rungolla.

Parin ison jälkeen pienempien kimppuun. Kellautan tyvestään kolhiutuneen välikoon kuusen nurin. Latvasta olisi saanut mainion joulukuusen, muutama käpykin killuisi valmiina koristeena. Eipä säily seuraavaan jouluun, kun on kesä välissä.  Katkon siintä kolme kolmemetristä massapuuta. Viettävät ehkä muutaman kuukauden kuluttua uutta elämää Hesarin sivuina. Puolenkymmentä nilkan paksuista koivun hujaskoa, kannon ympärille vesoina kasvanutta, saa tuntea saksalaisen teräketjun purevuuden seuraavaksi. Kaatuvat mikä minnekin, ei niin väliä. Kukin keskeltä poikki, sahalla muutamilla vetäisyillä latvojen oksat irti. " Strömmingsbodan -12, tuuli koillisesta, 5 m/s, näkyvyys kaksi kilometriä, heikkoa lumisadetta". Kuulosuojaimissa olevasta radiosta kuuluu tiedotuksia merenkulkijoille. Vartin verran vielä näitä polttopuuaineita, kunnes konesahan äänen muutos ilmoittaa kakstahtibensan olevan loppumaisillaan. Tankkaan Huskun mukana olevan traktorin luona, istahdan vesiryypyn ajaksi hyttiin, taukotupaani ja katselen harvennettua metsää, kätteni töitä.

Vilu hiipii paidan alle. Ei muuta kun hankeen takaisin. Uudet bensat, uudet puut. Toisen tankillisen jälkeen heittelen pienemmät rangat yksiin kasoihin. Massapuut toisiin. Tukit nostelen traktorin juontokouralla. Yhdellä kouran teräksisellä syleilyllä kulkee pihassa olevalle laanille kuudesta kymmeneen paksumpaa pölkkyä, jokusia kolmimetrisiä isojen tilkkeenä.
Kolmen tunnin hyötyliikunta riitti tällä erää, ettei iske ylikunto. Loppupäivä verstaalla kevyemmissä puuhommissa.
 

LEIPÄ

Näinä tasa-arvon aikoina myös mies saa toteuttaa itseään keittiössä. Nähdessään herkullisen ruokaohjeen, ei muuta kun toimeen. Aineet vaan esille ja uuni lämpiämään.

Olen sen sortin kokki, joka noudattaa melko orjallisesti lehdestä, kirjasta, murotaikinapakkauksesta tai netistä kaapattua reseptiä. Monen mainion ruoan perustaksi riittää lukutaito. En juurikaan lähde säveltelemään omiani. Ehkä se on saanut tekeleitteni maistelijat antamaan ylistävämpiäkin lausuntoja, kuin "onhan tää ihan hyvää". 

Tänään halusin saaristolaisleipää. Tein viimeksi sitä joulunalusviikolla. Saaristolaisleipä on maultaan ja eritoten säilyvyydeltään omaa luokkaansa. Ilmeisesti pitkän kehityksen tulos veden saartamissa paikoissa, joissa syksyin ja keväin rospuuttokausi on vielä hankaloittanut liikkumista. Siinä missä tavallinen ruis- tai sekaleipä jo muutaman päivän kuluttua alkaa maistua vanhalta, saaristolaisleivän paras nautinta-aika vasta alkaa. Aivan uunituoreena sen yhtenä osana olevat kaljamaltaat ovat vielä kovia.
Ohje on helppo muistaa ulkoakin: 10, 3, 3, 3, 2, 1, 1, 1. Suomennettuna:

10 desiä vehnäjauhoja
  3    "        ruisjauhoja
  3    "        vehnäleseitä
  3    "        kaljamaltaita
  2    "        siirappia
  1 purkki piimää
  1 paketti (50g) hiivaa
  1 rkl , vajaa, suolaa


Aluksi piimä kattilaan ja levylle kakkoselle, hiiva palasiksi murennettuna joukkoon, suola ja siirappi sekaan. Siirapin määrä on ohjeissa 3 dl, sitä olen hieman viilannut pienenemmäksi yleisön pyynnöstä.
Jauhot isoon kulhoon sekaisin ja nestepuoli joukkoon, tultuaan kädenlämpöiseksi. Isolla ja tukevalla lusikalla tovi seoksen pyörittelyä. Sitten kulho lämpimään paikkaan (olen laittanut jäähtyvälle levylle) liina päälle ja pariksi tunniksi puuhommiin. Teen nimittäin nämä alkuvalmistelut yleensä aamulla. Kello yhdeksän teelle tullessani laitan uunin 170 asteeseen, tyhjennän hyvin kohonneen taikinan kahteen voideltuun vuokaan ja teehetken jälkeen taikinan noustua vuoissa uudelleen, laitan ne uunin alatasolle. 
Vajaan kahden tunnin puukäsitöiden jälkeen, yhdeltätoista, tulen ruokapuolituntiselle. Nostan uuniritilän vuokineen hellan päälle ja sivelen leipien jo ruskettuneet pinnat siirappivedellä. Pudotan tässä vaiheessa uunin lämmön 150 asteeseen ja annan leipien paistua vielä puoli tuntia. Lopetettuani ruokailun, otan vuoat uunista, kumoan leivät leikkuulaudalle ja laitan liinan niiden päälle. 

Iltapäiväteellä tarvii pala maistaa, vaikka leikkaaminen ei vielä oikein onnistu ja kuten jo kerroin aiemmin, parasta parin päivän päästä.

TAISTELU

Palailimme Tarjanteen Kuhakarille suuntautuneelta hiihtoretkeltämme lankalauantaina aamupäivällä. Jään päälle kovettunut muutaman sentin lumikerros antoi mahdollisuudet sujuteluun joko perinteisesti tai luistellen. Koska valmiit ladut eivät sitoneet meitä, aloimme kiertää reitillä olleen Palosaaren takapäiväistä puolta. Aikomuksenamme kulkea sen ja mantereen välisen kapean salmen kautta takaisin Kauttakalan saaren mökille. Eri reitti, erilaiset maisemat. 
Palosaari on melkoisen suuri ja ensimmäinen syvennys siinä ei ollutkaan hakemamme salmi, vaan pienehkö, kapeikon jälkeen laajeneva lahti saaressa. Lahden kapeassa kohdassa oli jäällä kymmenien neliömetrien alueella jotain putua, kuin kuivia pajun lehtiä. Sujautimme hetkessä lähemmäksi, jolloin huomasimme "lehtien" olevankin ruskean kirjavia höyheniä.
Arvelin aluksi, että kettu on jäällä tavoittanut linnun ateriakseen. Katselimme höyhenten täplittämää jäätä tarkemmin, jolloin tapahtumien kulku selvisi. Linnun jäljistä toiset tulivat Palosaaren synkästä metsästä, toiset kapeikon vastakkaiselta puolelta, pajupusikon kautta.
Keskellä olivat teerikukot iskeneet yhteen, kamppailleet mielitietystään. Suojaisen lahden jään pinnalla olevaa ohutta pehmeän lumen kerrosta ei tuuli ollut vienyt mennessään, kuten suuremmilta seliltä. Siihen oli tallentunut kosolti jälkiä lintujen jaloista, mätkitty kuvioita siivillä.
Toinen näytti saaneen köniinsä kunnolla, lumen punaiset veriläikät olivat jääneet todisteeksi yhteenoton rajuudesta.

Elämä on ajoittain taistelua.

 PINUS CEMBRA

Mummoni on istuttanut sen tuohon kaivon läheisyyteen. Alpeilla ja Karpaateilla luonnonvaraisena kasvavan, sembramännyn. Ajosjärven rantalepikoissa oli sembran taimia, sieltä tuokin on lähtöisin. Puisella soutuveneellämme oli tela samaisissa pusikoissa, silloisen Pohjois-Hämeen maamieskoulun rannassa. Koulun johtajan poika Pepe, Pertiksi ristitty, oli vuoden minua nuorempi. Kolusin Pepen kanssa Ajosjärveä, veneellä ja kanootilla. Kiipeilimme myös koulun pihalla kasvavissa isoissa sembramännyissä. Puiden kävyt olivat suuria, neulaset pitkiä ja pehmeitä, mutta oksiin ei voinut jalan alla täysin luottaa. Niissä ei ollut kuusen oksan sitkeyttä, tai kotoisen männyn jämäkkyyttä, joihin olin kiipeilytouhuissani tottunut. 
Maaseudun muutosten seurauksena loppui myös maamieskoulu. Uusi omistaja nimesi paikan Umpimähkäksi.

Puun taimi oli metrinen, silloisen ulkosauna-rumpukoppi-liiteri rakennuksen vierustassa kasvaessaan. Palattuani perheeni kanssa Kettumäkeen 1986, purin tuon rakennuksen ensi töikseni uuden talon tieltä pois. Ajattelin, että kasvakoon sembra siinä ja mittailin talon paikan niin, että puulle jäi tilaa.
Talo nousi vuodessa ja seuraavana jouluna, nuorimmaisen ollessa jo toisella vuodella, puuta koristivat jouluvalot.
Tämä tehtävä puulla toistuikin sitten useana talvena, kunnes sen latvaan yltäminen alkoi vaatia tikkaita. Samalla oksat olivat kurottautuneet talon seinää lakaiseviksi. 
Sahailinkin alimpia oksia pois kierroksen verran talvea kohti kymmenisen vuotta. Nykyisellään kaikki kasvavat jo räystään yläpuolella.


Puun suuret kävyt, joista jo aiemmin mainitsin, pitävät sisällään lähes pähkinän kokoisia, kovakuorisia siemeniä, joiden valkoista sisustaa olen joskus maistanut. Siemeniä on käytetty ruoaksi, kuten seuraava lainaus Wikikosta kertoo:

"Se, joka on matkustanut Wenäjällä, on kyllä pian tullut havaitsemaan, että kaupunkien kaduilla präniköiden ja muiden senkaltaisten horkkujen seassa myös myydään hänelle tuntemattomia ruskioita pavun-kokoisia jyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhla-päivinä, syödä raksuttelee ja joista Wenäjällä kauppamiesten rouvien sanotaan pysyvän niin hyvässä lihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämä jyvät ovat ketripuun kävyssä kasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden kerääminen tämän maan köyhillä Woguuleilla ja Wenäläisilläkin sen pohjaisemmissa tienoissa on sangen painava syrjä-elatuskeino. Naula näitä pähkinöitä maksaa esim. Kasan'issa 7 eli 8 kop. hop., vaan paikalla ei puudan hinta ole kalliimpi kuin noin 3 eli 5 ruplaa paperissa. Mutta milloin hyvä pähkinä-vuosi sattuu, voipi perhekunta niilä helposti kerätä useampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta vaivatta lunastaa hyvät rahat.

Siementen ravintoarvon tietävät myös linnut ja oravat. Kerran vuodessa puun alta saakin haravoida kottikärryllisen tyhjennettyjä käpyjä.
Tein kymmenisen vuotta sitten erään Vilppulalaisen maatalon keittiöön työpöytätasot isännän tuomista sembramäntylaudoista. Laudat olivat isoja oksia täynnä, mutkaisia sen vuoksi. Mutta oiko- ja tasohöyläysten, sekä liimausten jälkeen tasot syntyivät. Sileäksi hiottuina, vahattuina, punertavien kookkaiden oksien kukittamina, olivat varsin näyttäviä.
Tästä hommasta jääneestä laudanpätkästä tein mökkihuusiin kynnyksen.

Erään tiedon mukaan sembramännystä  tehdyssä vaatekaapissa eivät koit viihdy sen omaperäisen tuoksun vuoksi.

OUTO REIKÄ

Hieraisin aamulla silmiäni herätessäni mökillä ja vilkaistessani ulos. Joutsenselällä, saunarannasta Ruoppaille päin n. 300 m:n etäisyydellä pyöri iso parvi lokkeja. Tarkemmin katsottuani en todellakaan ollut uskoa silmiäni. Jäähän oli yön aikana syntynyt pieni avovesialue.
En viitsinyt herättää vaimoani, vaan otin jäänaskalit naulakosta ja lähdin rannassa olevalla potkukelkalla katsomaan outoa ilmestystä. Eilisten pilkkireikien kairauksen perusteella tiesin jään paksuuden olevan jotakuinkin 40 senttimetriä. Lähemmäksi päästyäni havaitsin jäässä olevan, muodoltaan lähes pyöreän, arviolta kolmekymmentämetrisen aukon. Samalla selvisi lokkien runsauden syy: pienet kalat, todennäköisesti muikut, kävivät pinnassa jättäen sadoittain toisiaan sivuavia renkaita veteen. Jäiden alaisessa pimeydessä kolme kuukautta oleskelleet kalat olivat tuhansittain nousseet valoisan aukon kohdalta ylös. Lokit napsivat helppoa saalista sen kun kerkesivät. Palasin mökille ja soitin Pirkanmaan ELY- keskuksen päivystävälle hydroligille, Ahti Vesiperälle ja kerroin näkemästäni. Oli hyvin kiinnostunut asiasta, lupasi lähteä tunnin kuluttua ajelemaan kohti Hauhuuta. Annoin numeroni ja pyysin soittamaan Visuveden kohdilta, niin tulisin kelkalla rantaan vastaan. Kaivoin sillävälin mökin kuistin alta verkkolaatikkoni, jossa oli käytössä hyväksi havaittu 50 millinen verkko, pituudeltaan 60 metriä. Laskin Tekusta oppimallani kaavalla, p = pii x d aukon kehän pituudeksi 94 metriä, joten aukon reunaan lasketusta verkosta muodostuisi U:n muotoinen ansa kaloille. Jää oli todennäköisesti aukon reunoilla ohutta, joten käänsin talviteloilla olevan vihreän soutuveneen oikeinpäin, hyppäsin kyytiin ja laskin sillä pienen, edellisen yön jäljiltä hankikantoisen  rinteen alas jäälle. Verkkolaatikko veneeseen, sekä kolmimetrinen riuku, jonkä päähän löin kuustuumasen naulan, kannattoman, lyönnin jälkeen koukuksi taivutetun.
Vaimo oli jo herännyt. Kerroin hänelle näkemäni ja kokemani. Työnsimme yhdessä veneen lähes siloista jäätä pitkin aukolle. Saimme veneen jään ja veden rajamaille keulan ollessa vedessä, perän jäällä. Kapusin veneeseen ja menin sen verran keulan puolelle, että se liukui veteen. Heitin vaimolle kymmenmetrisen keulaköyden, jolla hän veti minua veneineni vedessä jään reunan vieressä samalla kun laskin verkkoa veteen. Sitaisin viiden metrin välein yläpaulaan parin metrin paalinarun pätkän, jonka toisessa päässä oli puolikas tiiliskivi. Heittämällä sen jäälle, sai verkon pysymään pinnassa ja aukon reunassa kiinni.
Eihän siinä verkonlaskussa kauan nokka tuhissut. Huusinkin vaimolle, että kiskoo  minut ja veneen köydellä takaisin jäälle. Avitin koukkupäisellä kepillä, jonka iskin jäähän. Parin yrityksen jälkeen myös minulla oli tukeva veden olomuoto jalkojeni alla. Jätimme veneen jäälle verkon kokemista varten ja palasimme mökille. Sopivasti soi puhelin, Vesiperä ilmoitti ajaneensa juuri Visuveden kääntösillan yli.
Vaimo haki napakan tyynyn yläkerrasta potkukelkan istuimen pehmikkeeksi. Kymmenen minuuttia ja olin potkutellut rantaan, johon samanaikaisesti myös Vesiperä saapui. Oudoksui hieman kulkupeliäni, oli odottanut moottorillista versiota, mutta istui kuitenkin kyytiin, kun kerroin vaihtoehtona olevan puolentoista kilsan kävelymatkan.
Viiletimme mukavassa myötäisessä suoraan selällä näkyvää lokkiparvea kohti ja pian olimme aukon reunalla. "Voi taivahan talikynttilät" sanoi Ahti Vesiperä nähdessään valkoisen jäälakeuden keskellä höyryävän avoveden. Sanoi lukeneensa, että jostain  Afrikan järvestä aika ajoin nousee pintaan kaasupurkauksia, mutta esiintyisikö myös täällä moista.

 Kuva jäähän 1.4.2012 syntyneestä isosta avannosta. Epätarkkuus johtuu 10 x zoomista, sekä käsien tärinästä.

 Aikansa ilmestystä pohdittuaan tuli siihen tulokseen, että toissa kesänä tehty läheisen Naurissalmen pohjapato on muuttanut myös tämän Joutsenselän virtauksia siten , että vuosituhansien kuluessa pohjaan kertyneet sedimentit ovat alkaneet käydä kuin kahden viikon ikäinen kotikalja, muodostaen hiilidioksidia. Tämä sitten viime yönä pintaan noustessaan on syövyttänyt jäähän tuon ison reiän. Vesiperä napsi vielä puolenkymmentä kuvaa, istui sitten kelkkaani ja siirryimme saunarantaan. 
Vaimo oli sillä aikaa keittänyt kahvit ja teet, sekä paistanut voisilmäpullat. Juttelimme siinä pöydän ääressä vielä vajaan tunnin. Vesiperä kehui pullia mainioiksi kolmannen ottaessaan. Kello kävi neljättä tuntia, kun vieraamme hyvästelyn jälkeen istahti potkurin napakalle tyynylle mukisematta ja lähdin lykkimään häntä mantereen puolelle. Nyt tosin vastatuuleen, joka sai hien pintaan.
Auringon alkaessa hipoa Jouttivuoren puita kävimme nostamassa vielä verkon. Uskokaa tai älkää, mutta pyydössä sätki kaikkiaan kolmetoista ja puoli kiloa muikkuja, neljä turskaa kilon ja kahden väliltä, sekä puolitoistakiloinen hankala.