Palailimme Tarjanteen Kuhakarille suuntautuneelta hiihtoretkeltämme lankalauantaina aamupäivällä. Jään päälle kovettunut muutaman sentin lumikerros antoi mahdollisuudet sujuteluun joko perinteisesti tai luistellen. Koska valmiit ladut eivät sitoneet meitä, aloimme kiertää reitillä olleen Palosaaren takapäiväistä puolta. Aikomuksenamme kulkea sen ja mantereen välisen kapean salmen kautta takaisin Kauttakalan saaren mökille. Eri reitti, erilaiset maisemat.
Palosaari on melkoisen suuri ja ensimmäinen syvennys siinä ei ollutkaan hakemamme salmi, vaan pienehkö, kapeikon jälkeen laajeneva lahti saaressa. Lahden kapeassa kohdassa oli jäällä kymmenien neliömetrien alueella jotain putua, kuin kuivia pajun lehtiä. Sujautimme hetkessä lähemmäksi, jolloin huomasimme "lehtien" olevankin ruskean kirjavia höyheniä.
Arvelin aluksi, että kettu on jäällä tavoittanut linnun ateriakseen. Katselimme höyhenten täplittämää jäätä tarkemmin, jolloin tapahtumien kulku selvisi. Linnun jäljistä toiset tulivat Palosaaren synkästä metsästä, toiset kapeikon vastakkaiselta puolelta, pajupusikon kautta.
Keskellä olivat teerikukot iskeneet yhteen, kamppailleet mielitietystään. Suojaisen lahden jään pinnalla olevaa ohutta pehmeän lumen kerrosta ei tuuli ollut vienyt mennessään, kuten suuremmilta seliltä. Siihen oli tallentunut kosolti jälkiä lintujen jaloista, mätkitty kuvioita siivillä.
Toinen näytti saaneen köniinsä kunnolla, lumen punaiset veriläikät olivat jääneet todisteeksi yhteenoton rajuudesta.
Elämä on ajoittain taistelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti