Eräs helmikuinen päivä. Tuulee idästä. Ainoa suunta, joka tähän pihapiiriin sopii hyvin. Rämisyttää piipunhattua. Lumi lentää nurkissa, pyörteilee kattojen reunoista, tunkee räystäslautojen raoista piharakennusten sisälle, muotoilee tien poikki kauniskaarisia kinoksia.
Hoikat, liian tiheässä nuoruutensa viettäneet männyt taipuvat pellon reunassa uskomattoman paljon puuskittaisessa tuulessa.
Keittiön ikkunasta avautuvassa näkymässä on yksi poikkeus: vanha lehtikuusi. Tämän tilan suurin puu. Ympärysmitta puolentoista metrin korkeudella on 206 cm, paksuus 65 cm. Tarkkaan katsottuna sen latva heiluu vain vähän, paksut naavaa roikkuvat oksat pitävät pientä liikettään.
Samanlaisia vanhuksia löytyy naapureidenkin pihoista. Meilläkin on kuulemma ollut niitä pihaan johtavan tien vieressä useita, kunnes joku syysmyrsky oli iskenyt sellaisella voimalla, että vain tuo yksi piti pintansa ja jäi pystyyn.
En tiedä, kuka puun on aikanaan istuttanut, luontaisesti näissä metsissä lajia ei esiinny. Tarina kertoo, että tsaarin purjelaivaston mastotarpeiden vuoksi puun taimia olisi aikanaan taloille jaettu. Niissä tehtävissä lehtikuusi onkin varmasti puista parhaasta päästä hyvin lahottajasieniä kestävänä.
Eipä päässyt puumme, eivätkä naapuriemmekaan puut maailman merille. Aika ajoi ohi, höyrykoneet tulivat liikuttamaan laivoja, mastot purjeineen saivat jäädä.
Siinä se vetelee viimeisiään. Palokärki ja käpytikka ovat sen latvaan takoneet reikiä jo monta vuotta toukkia hakiessaan. Vihreitä neulasia on kesäisin enää vähän. Haettaa melkeinpä kiikarin ne nähdäkseen. Moni on sen kaatamisesta jo kysellyt, mutta kun henki vielä pihisee, en ole sahaa sen juurella vielä vetäissyt käyntiin.
Monesti olen ohi kulkiessani miettinyt, mitä siintä tekisin. Rungon paksuus on sitä luokkaa, ettei siihen kiertävän sirkkelisahurin terä mitään mahda. Pitäisi tukit viedä naapurikuntaan, josta löytyy vannesaha.
Kahdesta tyvitukin kolmetuumaisesta lankusta saisi tukevan pöydän kannen. Kaksi saman kokoluokan siivua penkeiksi pöydän sivuille. Eivät notkuisi leveidenkään ahterien alla. Järeille kansille järeät jalat.
Toki pöytätarpeita tulisi puusta puolelle suvulle tarvittaessa. Ylitse jäävän puutavaran voisi palastella vaikkapa terassilaudoiksi, rautakauppavastaavaa paksummiksi ja leveämmiksi. Tässä tehtävässä puu saisi näyttää kestävyytensä maailmaa vastaan.
Ne paksut oksat, niillä lämmittäisi taloa muutaman talvisen pakkaspäivän.
Kukaties vielä ensi kesänä pikkulinnut saavat sen oksanhankoihin pesänsä rakentaa, tikat toukkia jäljitellä, tuuli humista oksistossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti