PINUS SYLVESTRIS

Syyspimeänä, selkeänä lauantai-iltana ulkosaunasta palatessa sen tumman hahmon takaa kaartuu Otavan kauha, Ajomiehen Capella loistaa kirkkaana.
Se on pihapiirin männyistä komein. Tämän havupuun ulkoista olemusta ei mielestäni voi ilmaista sanalla kaunis, joka soveltuu paremminkin lehtipuille, vaan nimenomaan sanalla komea. Avoimilla paikoilla, kuten peltojen keskellä olevissa kivikoissa tai pihoissa kasvaessaan männystä tulee tämäntapainen lakkapääpetäjä. Silmän ilo, mutta huonosti sahaukseen kelpaava.
Monet ovat ne heinäkuormat, näiden oksien alta latoon kulkeneet. Vieritse laitumille lontustaneiden lehmien lannalla puu on ylös kurottautunut, käpyjä tuottanut, siemeniään lähettänyt tuulen vietäväksi. Näistä ja myös muiden pihamäntyjemme kävyistä sain ensimmäisiä palkkamarkkojani, kun niitä puiden latvoista keräilin muutaman säkillisen metsänhoitoyhdistykselle.

Erään talven tykkylumet tuulen kera katkaisivat latvan, pudottivat muutamia isoja oksia. Jämerä runko ja latvan jäljenne jäänyt vihreys takasivat kuitenkin vielä elinvuosia. Puun kohtaloksi olikin koitua koira toistakymmentä vuotta sitten. Tai oikeastaan koiran juoksuvaijeri, joka oli kiinnitetty toisesta päästään ladon seinään ja toisesta tähän puuvanhukseen. Vaijerin lenkki piti, puu kasvoi paksuutta joka kesä. Kaarna kuroutui teräksen ympärille. Arjen touhuilta sitä ei huomannut. Kerran ulkosaunan löylyjen vietyä kiireen ja lyhentäneen askeleen, katse osui kuristukseen. Seuraavana päivänä tikkaat männyn kylkeen ja jo tarpeettomaksi käynyt vaijeri pihdeillä irti. 
Jälki rungossa näkyy edelleen.