JÄNKÄKOIRA

Sää ei viime lauantaina ollut parhaasta päästä. Toisaalta hyvinkin maaliskuun loppupuolelle tavanomainen talven ja kevään käydessä kaksintaistoaan. Räntää, veden olomuodoista sitä vihoviimeistä, putoili isompina ja pienempinä rätteinä. Lähdimme kuitenkin käymään mökillä päiväseltään. Vaimo, vävy, tytär ja minä.
Pakkasin potkukelkat Pösöön, niiden vuoksi piti lähteä kahdella autolla. Ajelimme loskaisia teitä Tarjanteen rannalle, jossa ruuvailimme henkilökohtaiset kulkuvälineemme, moottorittomat kelkat, toimintakuntoon.
Puolentoista kilsan loskakelkottelun jälkeen joimme teet mökillä. Sitten syöttisinttejä pilkkimään. Olin kaivanut muutaman oikean madon mukaani likakaivon vierustan mullasta, jossa maa oli sulaa.
Saatuani ensimmäisen lieronpätkän koukkuun, laitoin matopurkin haalarini reikäiseen taskuun, josta se putosi oitis jäälle ja plumpsahti samantein pilkkireiän kautta pohjaan.
Lähes tunnin sitkeän onginnan tuloksena  meillä oli kasassa kaksi kiiskeä ja kolme särkeä, joten siirryimme koukkuja katsomaan. Ensimmäisen kepin kohdalla kokemisavannossa oli vain ohut jääkerros lauhojen kelien vuoksi. Koukkasin rautalangalla siimaa jään alta, ei ottanut ensimmäisellä, eikä toisellakaan yrittämällä. Väänsin rautalankaan tiukemman mutkan, jonka jälkeen siima löytyikin. Vävy nappasi siiman käteensä, sanoi toisessa päässä jonkun potkivan. Kokeilin itsekin. Totta ja heti eka reiässä.  Tytärkin sai siiman käteensä tuntien myöskin vastusta veden alla. Vedin siimaa ylös, välillä vastapuoli halusi alas. Annoin löysiä. Neuvoja sateli enemmän kuin tarpeeksi. Yritys toisensa jälkeen päätyi reiän alareunaan. Kairasin viereen toisen reiän, ajattelin, että jos kala oli pyörittänyt siiman kepin ympärille, eikä sen vuoksi noussut ylös. Koukkasin siiman toisen avannon kautta vävyn käsiin, sama tulos. Ei saatu otusta näkyviin.
Laskettiin löysää ja hain aitasta jääsahan. Kolme kairan reikää lisää, sahalla varovasti välit auki ja kellumaan jäänyt jään pala jäälle. Sohjot pois, rautalankakoukulla siima tähän saappaanmentävään reikään, joka varmasti riitti isoimmillekin vedenalaisille pedoille.  
Jännitys tiivistyi, kun vävy veti siimaa varovasti ylös, minulla neulanterävä nostokoukku kädessä valmiina. Ihmettelevät huudahdukset kiirivät ympäristöön, kun jäljelle jääneen sohjon seasta pilkisti kookkaan hauen pää. Salamana nostokoukun kärki kalan leukaan kiinni ja saalis hangelle.
Tovin ihmettelyn ja naureskelun jälkeen otettiin kuvat, kerättiin tavarat, joita oli avannon ympärillä sen seitsemää sorttia. Katsottiin loput kahdeksasta koukusta. Yhdessä pyristeli mitättömän kokoinen made, joka päästettiin kasvamaan. Kelkottelimme saunan rantaan, vaimo veti haukea perässä, nousimme mökille ja laitoimme saaliin vaakaan. Se näytti painoksi 5,7 kg. Kuvittelin enemmänkin kiloja löytyvän.
Saimme vävyn kanssa lähes samoilta paikoilta 16.4.2003 samanlaisella, 2/0 koukulla varustetulla pyydöllä 8,0 kg:n hauen.

KONSOLIPÖYTÄ osa 2

Aluksi pöydän alaosan, jalkojen väliin tulevan sisäänpäin kaartuvan "sarjan" ulkoreunoja ohennettiin leveällä taltalla ja kavahöylällä. Kynällä hahmoteltiin isojen kourujen paikat, josta veistäminen aloitettiin. Kippurat päät, joista kaari loivenee tasaisesti. Pieniä lehtiä seuraavaksi ison kuvion sivuihin, jouhevasti alkavia, sopivasti kiertyviä, "eläviä". Mestari näytti, miten ison lehtikuvion alku tulee, jatkoin siintä, tein peilikuvaa keskiviivan toiselle puolelle. Aihion ollessa moneen suuntaan kaareva, puun syiden suunta vaihtuu myös usein kesken lehdessä olevaa kourua tai muuta kuvion osaa.
Jokaisen torstai-iltaisen veistorupeaman jälkeen aihio on hiukkasen kevyempi.


"Puu on Jurvalaasten muovaaluvahaa", sanotaan Pohjanmaalla. Ehkä se on jo sitä  pikkusen meikeläiselläkin.

LUOMUKALA

Muutama vuosikymmen sitten moinen käsite olisi ollut hebreaa, nykyisin ymmärretään, toki saattaa herättää hilpeyttä. Mutta sitähän se on. Ihmisen ruokkimatta kasvanut kala. 
Myönnän ostavani itsekin silloin tällöin Norjan lohta ja hyvän makuista se onkin. Eritoten kylmäsavustettuna. Makunautintoa himmentää kuitenkin hieman kirjoitukset kassilohien antibioottijäämistä sekä kalankasvatuksen ympäristövaikutuksista.
Luonnoneväillä kasvanutta eväkästä saa toisaalta helposti niin kesällä kuin talvellakin, jos näkee vain vähän vaivaa. Kerron tässä jutussa yhdestä talvisesta pyyntikeinosta; koukkukalastuksesta.

Aluksi haetaan jäniksen puodista reilu metrinen pihlajan vesa (käy toki paju tai koivukin), jonka paksumpaan päähän jätetään viiden sentin oksanpätkä, myös ohuempaan pieni oksan tynkä, johon siima solmitaan kiinni. Koukuksi noin  neljäsenttinen, numeroa en muista. Siimaksi punottua, isoja kaloja kestävää. Käytin aluksi ns. kalastajalankaa, mutta kyllästämättömänä se alkaa ajan myötä hapertumaan.
Pyydys vaatii myös siimaluokin, joita saa muovisina kaupasta, tai sitten kuusen oksan haara jänön puodista.  Tämän ympärille pyöritellään muutama metri siimaa, jonka kiinni jäänyt kala saa purkautumaan, eikä riuhdo itseään irti koukusta. N. 30 cm koukun alapuolelle sitaistaan pieni paino. Hyväksi on osoittautunut parvekeoven pitkäsalvan vastarauta, joita oli pari isoa pahvilaatikollista aikanaan ikkunatehtaan konkurssihuutokaupasta ostamieni saranalaatikoiden seurana. Tsehovin novellissa vahingonteosta syytetty äijä oli käyttänyt tähän tarkoitukseen ratakiskoista irroittamiaan muttereita. Puolusteli sanoen, ettei nyt sentään niin tyhmä ollut, että olisi joka mutterin irroittanut. Silloinhan juna olisi voinut suistua kiskoilta.

 
Yksi osa tarvitaan vielä, kairattuun reikään keppi poikittain. Kuvassa näkyy myös tarvittavat työkalut: sohjokauha, toistametrinen kuusmillisen rakennusteräksen pätkä ja nostokoukku. Tietenkin pitää olla myös kaira.

Koukkuun syötiksi pilkkisintti. Särjet vaikuttaisivat halutummilta, kuin piikikkäät ahvenet. Tämän jälkeen ujutetaan koko juttu reiästä jään alle, paino lähes pohjaan, kepin jäädessä jään päälle yläosastaan törröttämään.


Pyytöä koettaessa törröttävän kepin avanto on todennäköisesti umpijäässä, joten kairataan kepin viereen reikä ja koukataan koukkupäisellä teräslangalla siima jään alta. Jos syötti on joutunut syödyksi, siima purkautunut luokilta ja käteen tuntuu kunnon nykäisyt, vedetään saaliin pää varovasti avannosta näkymään ja tempaistaan nostokoukulla jään päälle.

Mateita olen näillä pyydystänyt.
Tähän asti suurin, 16.2.2003 nostamani, painoi 3,4 kg.
Tänään yhdessä seisemästä koukusta pyristeli hauki, 1,5 kg.

Siinä missä mato-onginta kesäisin ja pilkintä talvisin ovat ilmaisia jokahenkilön huveja, tämä kalastustapa suurempine saaliineen vaatii jo valtion kalastuksenhoitomaksun maksamisen, sekä kalastusalueen luvan.

 PINUS SYLVESTRIS

Syyspimeänä, selkeänä lauantai-iltana ulkosaunasta palatessa sen tumman hahmon takaa kaartuu Otavan kauha, Ajomiehen Capella loistaa kirkkaana.
Se on pihapiirin männyistä komein. Tämän havupuun ulkoista olemusta ei mielestäni voi ilmaista sanalla kaunis, joka soveltuu paremminkin lehtipuille, vaan nimenomaan sanalla komea. Avoimilla paikoilla, kuten peltojen keskellä olevissa kivikoissa tai pihoissa kasvaessaan männystä tulee tämäntapainen lakkapääpetäjä. Silmän ilo, mutta huonosti sahaukseen kelpaava.
Monet ovat ne heinäkuormat, näiden oksien alta latoon kulkeneet. Vieritse laitumille lontustaneiden lehmien lannalla puu on ylös kurottautunut, käpyjä tuottanut, siemeniään lähettänyt tuulen vietäväksi. Näistä ja myös muiden pihamäntyjemme kävyistä sain ensimmäisiä palkkamarkkojani, kun niitä puiden latvoista keräilin muutaman säkillisen metsänhoitoyhdistykselle.

Erään talven tykkylumet tuulen kera katkaisivat latvan, pudottivat muutamia isoja oksia. Jämerä runko ja latvan jäljenne jäänyt vihreys takasivat kuitenkin vielä elinvuosia. Puun kohtaloksi olikin koitua koira toistakymmentä vuotta sitten. Tai oikeastaan koiran juoksuvaijeri, joka oli kiinnitetty toisesta päästään ladon seinään ja toisesta tähän puuvanhukseen. Vaijerin lenkki piti, puu kasvoi paksuutta joka kesä. Kaarna kuroutui teräksen ympärille. Arjen touhuilta sitä ei huomannut. Kerran ulkosaunan löylyjen vietyä kiireen ja lyhentäneen askeleen, katse osui kuristukseen. Seuraavana päivänä tikkaat männyn kylkeen ja jo tarpeettomaksi käynyt vaijeri pihdeillä irti. 
Jälki rungossa näkyy edelleen.

KONSOLIPÖYTÄ   osa 1

Niille arvon lukijoista, jotka eivät minua lähemmin tunne, kerron hieman tekemisistäni.
Minulla on pieni, vanhaan navettarakennukseen tehty puuverstas, Puunmuoto oy nimeltään. Vaikka nimen perässä onkin oy, työllistän vain itseni. Kuvittelin silloin, kun yrityksen 1991 perustin, saavani jotain suurempaa aikaiseksi. Nyt, kuudenkympin kynnyksellä, olen tyytyväinen siitä, että saan tehdä yksin, enkä ole toisten tekemisistä ja työllistämisistä sekä työturvallisuudesta vastuussa. Teen tilauksesta kaikenlaisia, lähinnä massiivipuutuotteita. Muutamia hommia toistuu vuodesta toiseen samoille asiakkaille.
Näistä saan osan tuloistani, jotka eivät niin hääppöisiä ole.

Syksyllä 2006 vaimoni ehdotti, että ilmoittautuisin kansalaisopiston koristeveistokurssille. Koristeveisto oli minulle vieras alue puun muotoilua. Joskus aikanaan ammattikoulun aikoina oli tehnyt muutaman rukinlavan, sekä muuta pikkusälää, jotka koristelin lovileikkauksin. Mietin asiaa muutaman päivän, ajatus uuden opettelusta ei oikein kiinnostanut aluksi. Työ puun muotoilua, harrastus puun muotoilua.
Lähdin kuitenkin.
Aluksi kustavilaistyylinen peili, sitten pöytä sen alle ja jakkara. Näiden jälkeen siirryin opettelemaan rokokoon lehtiä, simpukoita ja kukkia, joilla pienempi rokokoo peili on koristeltu. Saatuani sen valmiiksi tein peilin alle seinään kiinnitettävän rokokoo pöydän.
Peilivalikoima lisääntyi vielä yhdellä viime keväänä. Isolla rokokoo peilillä. Kuvansa katseluun löytyy vaihtoehtoja.

Isomman rokokoo peilin sivuille tulevat kynttilälampetit ovat vielä viimeistelyä ja pintakäsittelyä vaille. Aloin niiden viimeistelyn ohella seuraavan työn, konsolipöydän teon, jonka vaiheista olen ajatellut blogissani kertoa.

Tein aluksi pöydän osien aihiot koivusta mestarilta saamieni mallien mukaisesti. Koivu, jota leipätyössäni käytän, ei näihin veistohommiin sovellu kovuutensa takia. Parasta on halkojen tapaan ulkovarastossa hitaasti kuivunut puu, mieluiten vielä useita vuosia. Silloin siintä irtoaa kauniita lastuja kohtuuvoimalla.
Kuten kuvasta näkyy, osat on tehty lankunkappaleista. Liimaksi soveltuu ainoastaan B-3 luokan liima. Tämä siksi, että ennen pintakäsittelyä valmis tekele kostutetaan vedellä, jotta puunsyiden painumat, "tikkuisuus", saadaan nousemaan ylös ja pois hiottavaksi. Myös vesipetsi, joka levitetään tämän jälkeen, aukoisi liimasaumoja, jos liimana olisi tavallinen, sisäkäyttöön tarkoitettu.
Osien muotoon sahauksen jälkeen kunkin osan veistoskuviot piirretään mallista voipaperille, joka nurinpäin käännettynä kiinnitetään nastoilla aihioon. Kuvio jäljentyy puuhun, kun piirtää taas kerran kaikki koukerot.
Sitten vain veistettävä kapula höyläpenkkiin kiinni ja lastuja irroittelemaan.


                                                  Konsolipöydän osat kantta lukuunottamatta

Talttasarja

TUULESTA TEMMATTUA

 Pekkasia, pitämättömiä koulutus- ja  tykypäiviä, sekä ylitöitä oli kertynyt niin paljon, että ilmoitin työnantajalleni (lue: allekirjoittaneelle) pitäväni yhden hyvin ansaitun vapaa- hmm.. tai siis koulutuspäivän. Ykköset -lehdessä oli viime torstaina pieni ilmoitus Tuurin kyläkaupassa järjestettävästä Tuulivoimapäivästä. 

Minua on pienen ikäni viehättänyt  kaikenlainen ilmainen. Marjat, sienet, kalat, luomulumiset mäet jne. sekä tuulet. Ensimmäisen, vähän paremman tuulimyllyn, kaksilapaisen, halkaisijaltaan metrisen, tein entisen ulkosaunan katolle jotain viisitoistavuotiaana. Männystä, polkupyörän etuakselista ja dynamosta. Voima välittyi hihnavedolla, lamppu paloi tuulella.
Tänään halusin omalta osaltani olla mukana tuulivoiman edistämisessä, ajelin siis aamusta Tuuriin. Hieman myöhässä. Väkeä oli auditorioon johtavan oven ulkopuolella. Syy selvisi välittömästi. Oveen teipatussa lapussa luki: Tuulivoimapäivä TÄYNNÄ vain ennakkoilmoittautuneille enää paikkoja. En kuulunut niihin. Ei siinä lehtijutussa mitään ennakkoilmoittautumisesta puhuttu.
Oven avasi kohtapuoleen nuori mies. Sanoi, että eiköhän sinne kaikki mahdu.

Aluksi järjestäjän edustaja toivotti väen tervetulleeksi ja sähläsi äänentoiston kanssa tovin, ennenkuin heikkokuuloiset pohjalaisisännät olivat tyytyväisiä. Mikkonen, toiminnanjohtaja Tuulivoimayhdistyksestä kertoi seuraavaksi puolitoista tuntia sopivista voimalan paikoista, laitteista, sähkön verkkoon syötöstä ja tarvittavista luvista. Tunsi asiansa todella hyvin.
Pienen tauon jälkeen Eklund kertoi pientuulivoimaloista, niiden mitoituksesta ja sähkön hyödyntämisestä. Uskoisin, että näitä asioita suurin osa täydestä salista oli tullut kuuntelemaan. Toki tämä luento sisälsi aimo annoksen myös kaupallisuutta.
Ruokailutauon päätyttyä Riiho kertoi 600 kW:n  voimalastaan, joka on pari kilometriä kyläkaupasta Jyväskylään päin. Sen hankinnasta Saksasta, kuljetuksesta, pystytyksestä, selvityksistä viranomaisille, sekä toiminnasta. Voimala, joka on nykymittapuun mukaan pieni, oli Saksassa purettu pois ja vaihdettu isompaan. Oli viime vuonna tuottanut Etelä-Pohjanmaan tuulista sähköä 400 000kWh, joka on noin 40 kertaa meidän pihapiirin kuluttama sähkömäärä, joka sekin on ainakin nimellisesti tuulella tuotettua.

Riiho vastaili lukuisiin kysymyksiin huumorin sävyttämällä pohjalaismurteellaan. Hänen myllynsä ei saa viime vuonna päätetyn syöttötariffin mukaista tukea. Sitä myönnetään vain uusille voimaloille. Sitä vastoin joutui maksamaan itse käyttämästään oman myllynsä sähköstä 2 snt / kWh veroa. Oli siintä vähän käärmeissään.
Tilaisuuden päätyttyä ohjelma jatkui tutustumisella Riihon voimalaan, jonne suuntasimme autoletkana. Kävimme pieninä ryhminä voimalan sisällä. Tekniikka vaikutti varsin yksinkertaiselta. Seinällä jääkaappipakastimen kokoinen sähkökaappi paksuine johtoineen, sulakkeineen, releineen sekä mittareineen. Seinän vieressä tikasaskelmat korkeudessa olevaan konehuoneeseen. Laakereiden rasvaus vaatii ylös kiipeämisen kerran kuussa.
Riiho oli tuottanut vielä kaksi hieman suurempaa voimalaa Saksasta, jotka osittain lumen peittäminä lojuivat osina kilometrin päässä olevalla mäellä.
Ne tutkittuani lähdin ajelemaan kotiin. 
Ähtärin jälkeisillä metsätaipaleilla söin kyläkaupasta ostamani kuivahkon lihapiirakan ja egyptiläisen appelsiinin.

LARIX SIBIRICA

Eräs  helmikuinen päivä. Tuulee idästä. Ainoa suunta, joka tähän pihapiiriin sopii hyvin. Rämisyttää piipunhattua.  Lumi lentää nurkissa, pyörteilee kattojen reunoista, tunkee räystäslautojen raoista piharakennusten sisälle, muotoilee tien poikki kauniskaarisia kinoksia.
Hoikat, liian tiheässä nuoruutensa viettäneet männyt taipuvat pellon reunassa uskomattoman paljon puuskittaisessa tuulessa.
Keittiön ikkunasta avautuvassa näkymässä on yksi poikkeus: vanha lehtikuusi. Tämän tilan suurin puu. Ympärysmitta puolentoista metrin korkeudella on 206 cm, paksuus 65 cm. Tarkkaan katsottuna sen latva heiluu vain vähän, paksut naavaa roikkuvat oksat pitävät pientä liikettään.
Samanlaisia vanhuksia löytyy naapureidenkin pihoista. Meilläkin on kuulemma ollut niitä pihaan johtavan tien vieressä useita, kunnes joku syysmyrsky oli iskenyt sellaisella voimalla, että vain tuo yksi piti pintansa ja jäi pystyyn.
En tiedä, kuka puun on aikanaan istuttanut, luontaisesti näissä metsissä lajia ei esiinny. Tarina kertoo, että tsaarin purjelaivaston mastotarpeiden vuoksi puun taimia olisi aikanaan taloille jaettu. Niissä tehtävissä lehtikuusi onkin varmasti puista parhaasta päästä hyvin lahottajasieniä kestävänä.
Eipä päässyt puumme, eivätkä naapuriemmekaan puut maailman merille. Aika ajoi ohi, höyrykoneet tulivat liikuttamaan laivoja, mastot  purjeineen saivat jäädä.

Siinä se vetelee viimeisiään. Palokärki ja käpytikka ovat sen latvaan takoneet reikiä jo monta vuotta toukkia hakiessaan. Vihreitä neulasia on kesäisin enää vähän. Haettaa melkeinpä  kiikarin ne nähdäkseen. Moni on sen kaatamisesta jo kysellyt, mutta kun henki vielä pihisee, en ole sahaa sen juurella vielä vetäissyt käyntiin.
Monesti olen ohi kulkiessani miettinyt, mitä siintä tekisin. Rungon paksuus on sitä luokkaa, ettei siihen kiertävän sirkkelisahurin terä mitään mahda. Pitäisi tukit viedä naapurikuntaan, josta löytyy vannesaha.
Kahdesta tyvitukin kolmetuumaisesta lankusta saisi tukevan pöydän kannen. Kaksi saman kokoluokan siivua penkeiksi pöydän sivuille. Eivät notkuisi leveidenkään ahterien alla. Järeille kansille järeät jalat. 
Toki pöytätarpeita tulisi puusta puolelle suvulle tarvittaessa. Ylitse jäävän puutavaran voisi palastella vaikkapa terassilaudoiksi, rautakauppavastaavaa paksummiksi ja leveämmiksi. Tässä tehtävässä  puu saisi näyttää kestävyytensä maailmaa vastaan.
Ne paksut oksat, niillä lämmittäisi taloa muutaman talvisen pakkaspäivän.

Kukaties vielä ensi kesänä pikkulinnut saavat sen oksanhankoihin pesänsä rakentaa, tikat toukkia jäljitellä, tuuli humista oksistossa.

ERIKOISTARJOUS

Ole kaukoviisas ja varmista seuraavan syksyn hiihtonautintosi. Osta nyt Jormalta ensilumen latutarpeet edulliseen talvihintaan, vain 1 snt / m3. Pidä kiirettä, varasto on pian menneen talven lumia.
Huom. nopeimmille löytyy vielä säilöntään tarvittavaa kutterinpurua!
Ei kuljetuspalvelua.